Kategoria: Blogi

Täytyypä tähän linkata pari hyvää Hesarissa julkaistua kolumnia. Molemmissa on hyvää pohdintaa.

Tänään Jani Kaaro kirjoitti esseessään Taloudesta on tullut ainoa kurkistusreikämme todellisuuteen oivallisesti siitä, miten meillä on nykyisin Suomessa vain yksi tarina, talouden tarina. Kaikki muu on alisteista sille.

Elokuussa puolestaan julkaistiin Lari Malmbergin erinomainen kirjoitus Vajaa älymystö. Siinä kummastellaan sitä, miksi sivistyneinä pidetään sellaisia ihmisiä, jotka ovat lukeneet Foucaultia ja David Foster Wallacea, mutta kvanttimekaniikasta ei tarvitse ymmärtää hölkäsen pöläystä.

Jälkimmäistä asiaa olen Malmbergin tavoin jo pitkään ihmetellyt: miksi sivistyneisyyttä mitataan ainoastaan humanististen tieteiden kautta? Mielestäni (näin mikrobiologina) paljon olennaisempaa olisi monessa tapauksessa tietää vaikkapa tautimekanismeista tai ruokamyrkytyksistä.

Uskon ilmiön johtuvan siitä, että suurin osa toimittajista on humanisteja. Monet heistä tuntuvat kuvittelevan, ettei luonnontiede kiinnosta suurta yleisöä. Kannattaisi kuitenkin vähän tarkastella väestöjakaumaa: meillä on hyvin paljon insinöörejä ja luonnontieteiden alan tutkijoita. Aivan varmasti hyvin kirjoitettu tekniikka-/tiedejuttu uppoaa lukijoihin.

Tietenkin sekin vaikuttaa, että humanistitoimittajan on helpompi tarttua humanistisiin aiheisiin. Luonnontieteisiin on vaikeampi uppoutua – varsinkin, jos ei edes ole itse niistä kiinnostunut.

Pitkästä aikaa löytyi energiaa bloggaamiseen. Kaksi muuttoa vuoden sisällä on viisihenkiselle perheelle paljon. Sanoisin, että liikaa. Ensimmäinen muutto oli vuodenvaihteen tienoilla Espoosta Jyväskylään, nyt syyskuussa oli toinen muutto kaupungin sisällä.

Yhtä tuskaa tämän tavaramäärän kanssa! Jälleen muuton yhteydessä lähti useampi jätesäkillinen tavaraa kirpparille ja kaatopaikalle. Onneksi nyt näyttää siltä, että ihan pian ei ole tiedossa uutta muuttoa – nyt on ikioma koti.

Edelleen nurkissa on pahvilaatikoita, jotka pitäisi tyhjentää. Nyt ei enää innosta. Toisaalta jos kyseiset tavarat ovat olleet jo yli kuukauden paketissa, joten ehkä ne voivat olla kauemminkin. Vai ovatkohan ne edes tarpeellisia?

Pitäisi paklata, pitäisi maalata, pitäisi laittaa listoja, tehdä pihatöitä, järjestää kaappeja…tekemistä on loppumaton lista. Toisaalta on helpotus, että arkipäivisin on täysin erilaista hommaa, kun saan kirjoittaa.

Yrittäjyys on edelleen, näin 9 kuukauden kokemuksella, tuntunut hyvältä ratkaisulta. Itsenäinen työ sopii minulle. On hienoa, kun voi aikatauluttaa itse hommansa. Toki välillä on silti kiire – mutta pieni kiire on myös hyvästä. Jos kattilassa ei ole painetta, valmista tulee hitaammin. (Käytän muuten painekattilaa lähes joka päivä ruoanvalmistuksessa, sillä se nopeuttaa huomattavasti esimerkiksi perunoiden kypsentämistä…)

Sen olen tässä yrittäjänurani alkuvaiheessa huomannut, että yrittäjyys nähdään, ainakin tällä alalla, melko negatiivisessa valossa. Puhutaan lähinnä pakkoyrittäjyydestä, freelancereiden huonoista palkoista ja heikoista tulevaisuudennäkymistä. Itse koen nuo puheet vähän turhana pelotteluna ja latistamisena. En minä ainakaan mitään sääliä kaipaa. Olen tyytyväinen elämääni. Sanon kyllä, jos tilanne muuttuu.

Yksi ilonaihe on se, että olen aloittanut kouluttajan urani pitämällä tieteen popularisoinnin kurssin fyysikoille. Se on tuonut kivaa vaihtelua yksinäiseen puurtamiseen. Kurssi sisälsi kolme luentoa ja harjoitustyön, josta annan henkilökohtaisen palautteen. On ollut oikein innostavaa viedä popularisoinnin ilosanomaa tutkijoille. Moni kertoi hyötyneensä kurssista – sain kurssilaisilta hyvää ja kannustavaa palautetta sekä arvokkaita parannusehdotuksia.

Toinen ilonaihe liittyy uuden kirjan julkistamiseen. Marraskuussa Nanotiedepäivillä julkaistaan toimittamani / kirjoittamani Jyväskylän yliopiston Nanotiedekeskuksen historiikki.  Sen myötä sain tehdä lukuisia mielenkiintoisia tutkijahaastatteluja ja kuulin kivoja tarinoita matkan varrelta. Kirja ei ole mikään kuiva historiikki, vaan elämänmakuinen kertomus siitä, miten sattumilla ja hyvillä päätöksillä syntyi uutta ja arvokasta yhteistyötä – sekä valmistui iso rakennus nanotieteilijöiden käyttöön.

Surunaihe sen sijaan on valon väheneminen – en ole syksyihmisiä. Toisaalta onneksi kirkasvalolamput on keksitty. Meillä valo on aamupalakäytössä. Sen ääressä on mukava lukea Hesaria ja Keskisuomalaista – näin jyväskyläläistyneenä aamuhetki kestää pidempään kun on kaksi lehteä. Mikäs sen mukavampaa!

Loppuun lempielämänviisauteni, by Risto Rasa: ”Aina ei voi mennä niinkuin pääskysellä, joka lentää suu ammollaan hyönteisessä ilmassa.”

Jyväskylä on todella kaunis kaupunki! Näin kesällä sen huomaa erityisesti: täällä on hienoja vanhoja asuinalueita, rintamamiestalorivistöjä ja vehreitä puistoja. Ja järviä – joka puolella.

Väitän, että suuri osa Suomen kaupungeista on melko rumia. Useimpien keskustoissa on kamalia laatikkotaloja ja epämääräinen, monenkirjava joukko erilaisia rakennuksia. Jyväskylässä on monin paikoin osattu vaalia kauniita vanhoja taloja. Täältä löytyy vielä historiaa.

Täytyy todeta, että olen vasta muuton jälkeen todella huomannut, mikä merkitys on asuinympäristöllä. Toki Espoossakin asuimme sangen kivalla alueella, mutta tuntuu siltä, että täällä Jyväskylässä rauhallinen ympäristö tekee myös rauhallisen mielen. Elämä on leppoisampaa kuin ihmisiä on vähemmän, liikennettä on vähemmän ja on enemmän tilaa hengittää. Tuntuu siltä, että stressitasokin pysyy paremmin matalana.

Toki tähän olotilaan vaikuttaa myös se, että työskentelen kotona – ei ole stressiä töihin lähtemisestä. Vaikka mitenkään kiireetöntä elämä ei ole – töitä on välillä stressattavaksi asti – tuntuu siltä, että olen kuitenkin enemmän ”oman elämäni herra”. Se on mahtava tunne. Hieman tuntuu siltä, kuin pääsisi maistamaan akateemista vapautta jälleen.

Tässä ympäristössä tuntee itsensä helposti vapaaksi.

Tasan ei käy ajan lahjat. Nuorena ja opiskeluiässä aikaa on paljon – ehtii harrastaa, tavata kavereita ja viettää iltaa. Ei vielä huolta huomisesta, ei asuntolainoja ja krempatkin ovat vielä vähissä.
Sen jälkeen alkaa aika vähentyä: työ, asuntolaina, ensimmäinen lapsi, toinen lapsi, isompi asuntolaina, kolmas lapsi, koira. Eräänä päivänä sitä yhtäkkiä tajuaa, mitä tarkoittavat ”ruuhkavuodet”.
Muistan hyvin, että ollessani kotona kahden ensimmäisen lapseni kanssa ihmettelin, kuinka joku voi puhua ruuhkavuosista. Ei silloin elämä tuntunut vielä mitenkään kiireiseltä: lapset olivat pieniä, ei ollut harrastuksia ja kaiken lisäksi olin kotona. Ajattelin, että kummallisen helpoltahan tämä tuntuu, jos nämä ovat ne kuuluisat ruuhkavuodet – eivät ne olleet.
Sanoisin, että nyt elän keskellä ruuhkavuosia. Sen tietää siitä, että hoitamattomia perheeseen liittyviä ”akuutteja” asioita on jatkuvasti ainakin viisi – pitäisi viedä pyörä huoltoon, hankkia kevätjuhliin esikoiselle kengät, hommata futisvarusteita nuorimmaiselle ja housut keskimmäiselle, leipoa myyjäisiin, maksaa leirikoulurahaa esikoisen luokan tilille ja etsiä kaikkien kesäkengät muuton jäljiltä.
Aika on ihan oikeasti kortilla. Tyypillinen päivärytmi: töiden jälkeen puoli viiden maissa nuorimmainen hoidosta kotiin. Kotona noin 16.40. Välittömästi ruoka valmiiksi (vähintään toisella vanhemmista lapsista on harrastus, jonka vuoksi ruoka pitäisi olla oikeastaan jo valmista). Pikainen ruoanlaitto, syöminen (tyypillisesti 17.30-18 välillä), kuskaus harrastukseen tai haku harrastuksesta. Klo 18-19.30 välillä tyypillisesti jotain kuskauksia tai käynti kaupassa, ehkä myös koiran ulkoilutusta. Klo 19.30 iltapala (ainakin nuorimmaisella) sen jälkeen iltatoimet ja lapset nukkumaan klo 21. Sitä ennen on sovittu seuraavan päivän ohjelma eli ketä pitää kuskata koska ja minne.
Viikonloppuisin on myös ohjelmaa, lasten harrastuksia, mökillä käyntiä, synttärikutsuja, reissuja.
Oikeasti tämä aika on varmasti juuri sitä, mitä jälkikäteen muistelen kultaisimpana aikana. Täyttä elämää – mutta silti välillä mietin, miten kätevää olisi jos tätä voisi jakaa vähän laajemmalle ajanjaksolle.
Varmasti sitten yhtäkkiä on outo tunne, kun meno ja meininki hiljenee. Toisaalta ehkä siinä vaiheessa jälleen ehtii nähdä niitä kavereitakin – jos vain ovat vielä tämän heikon yhteydenpidon jälkeen jäljellä.

Eilen avautui uusi joukkorahoitusalusta Rapport.fi, jonka kautta toimittaja voi hakea jutun tekemiseensä rahoitusta tai lukija voi ehdottaa juttua tehtäväksi jostain haluamastaan aiheesta. Hieno idea!  Itse lähdin tietysti oitis mukaan, tosin en ole vielä saanut aikaiseksi laittaa yhtään joukkorahoitushakemusta.

Kuulostaa toimittajasta todella hyvältä, että lukijat itse päättävät, mistä haluavat juttuja tehtävän – ja rahoittavat suoraan jutun tekemistä. Silti pieni kyyninen minäni herää: löytyykö Suomesta riittävästi ”laatujournalismista” kiinnostuneita ihmisiä, jotka ovat valmiita rahoittamaan juttuhankkeita? Epäilen.

Kielialueemme on liian pieni – olisipa edes 20 miljoonaa suomenkielistä, niin onnistumismahdollisuudet olisivat paremmat. Nyt Rapportin kaltaisille sivustoille eksyy luultavasti enimmäkseen toisia journalisteja, kollegoja, jotka tsekkailevat toistensa ideoita – ja ehkäpä  myös tukevat.  Kyllä se valitettavasti vaan niin on, että suomalaiset ovat keskimäärin kiinnostuneempia Seiskasta kuin laadukkaista pitkistä jutuista. Tai vaikka olisivatkin, harva on valmis maksamaan mistään netissä olevasta tekstistä.  Ei laatujournalismiin panostava LongPlaykään mikään rahasampo ole, apurahalla pärjäilee.

Tietysti itse kovasti toivon, että Rapport menestyy ja saa laajan seuraajakunnan – ja että olen epäilyksineni väärässä. Toivon, että mahdollisimman moni kävisi sivustolla – ja että tämä projekti herättäisi jälleen keskustelua journalismin tilasta, ehkä jopa toisi alalle uusia tuulia.

Itse uskon, että tulevaisuudessa yhä enemmän laadukasta, pitkää journalismia tehdään apurahoilla – samoin kuin kirjailijat kirjoittavat teoksiaan. Toivottavasti se ei ole kuitenkaan koko totuus. On tärkeää, että myös kaupalliset lehdet panostavat laatujournalismiin. Nähtäväksi jää.

Suomessa aikuisten ja lasten maailmassa pätee sama laki: kovuus rules. Jos lasten leikeissä on mamoa ja lällyä pelätä, itkeä tai olla arka, yhtä lailla aikuisten maailmassa on epäsuotavaa osoittaa olevansa heikko, avuton tai kykenemätön. Jos sattuu, sitä ei pidä näyttää.

Vielä joskus parikymmentä vuotta sitten tavallinen ujo, hiljainen suomalaisuus riitti – mutta ei enää. Nyt pitää olla aina iloinen, onnistunut ja reipas, etenkin jos toimii liike-elämässä ja politiikassa.

Ihanneihminen on aina hymyilevä, toimeentuleva, menestyjä – ihminen jolle ongelmat ovat haasteita. Mikäli epäonnistumisen tai vastoinkäymisen myöntää, se pitää tehdä uljaasti ja sankarimaisesti: todeta, että elämä jakuu jälleen yhtä koettelemusta kovempana.

Hymähtelemme sille, miten naapurissa Putin elvistelee, näyttelee lihaksiaan ja poseeraa karhujen kanssa. Ihan samanlaista se on Suomessakin, mutta skabat ovat hieman erilaiset: kuka juoksee eniten maratoneja, kuka on menestynein.

Mitä haittaa tästä on?

Se, että silloin kun maailma pysähtyy – läheinen kuolee tai sairastuu vakavasti, ihminen itse sairastuu vakavasti, tulee avioero tai konkurssi – ihmisellä on liian vähän keinoja selvitä. Kun eletään illuusiomaailmassa, jossa kaikilla menee aina hyvin, on vaikea selvitä reaalimaailman haasteista. Kukaan ei halua katsoa epäonnistujaa tai surevaa silmiin, kaikki väistävät, kaikki pelkäävät.

Selviäminen on tehty liian vaikeaksi, kun ainoa hyväksyttävä malli on sankarin malli. Viitta käy harteilla liian raskaaksi. Todellisuudessa harva kykenee ottamaan vastaan kaikki koettelemukset pystyssä päin.

Vääristyminen. Se kuvaa parhaiten tätä tilannetta. Syytän siitä osittain media-alaa, eli myös itseäni. Jos julkisuudessa aina esitetään vain menestystarinoita, tulee ihmisille illuusio siitä, että kaikki elämässä aina onnistuu ja epäonni tai koettelemus on jotain epätavallista. Vähän sama kuin se illuusio, että parisuhteessa täytyy aina kokea suuria tunteita. Kun oikeassa elämässä tulee vastoinkäymisiä tai parisuhteessa tunne laimenee, ei olekaan enää riittävästi selviytymiskeinoja. Mallit puuttuvat. Suomalaiselle avun hakeminen on heikkouden merkki, apua hakiessaan ihminen ”menettää kasvonsa”.

Mikä sitten olisi vaihtoehto?

Perustetaan ”KivaSuomi”-kampanja. Myönnetään, että elämä ei ole yhtä hymyä. Kaikki tarvitsevat joskus apua ja sitä on hyvä osata ottaa vastaan. Se on viisautta.

Myönnetään, että suomalaisten kovuus on oikeasti heikkoutta: ihminen, joka koettelemusten keskellä kertoo kestävänsä kaiken, tarvitsee oikeasti eniten apua. Ryhdytään kysymään työkaverilta tai tuttavalta, miten tämä jaksaa. Katsotaan silmiin, välitetään.

Tehdään sankaritarinoita ihmisistä, jotka ovat osanneet hakea apua – tai vaikeuksissa olevien ihmisten ystävistä, jotka ovat tajunneet auttaa. Kerrotaan, mistä saa apua – ja tehdään työtä sen eteen, ettei avun hakeminen olisi noloa.

Opetetaan selviytymiskeinot, opetellaan keskustelemaan. Vertaistuki auttaa – ainakin joitakin. Jos kuulee muiden kokemuksia esimerkiksi siitä, miten tämä on selvinnyt läheisensä kuolemasta tai omasta syövästään, se voi vastaavassa tilanteessa jossain vaiheessa toipumisprosessia auttaa.

Lopetetaan kiusaaminen. Uskalletaan itkeä, myös miehet. Ollaan ihmisiksi.

Kilpaillaan, kuka on mamoin ja kenen jutut ovat lällyimmät – se vaatii todellista rohkeutta. Opetellaan ajattelemaan, että kovuus on out. Ja kun itse olemme oppineet kaiken tämän, opetetaan se myös lapsillemme.

Neljättä kuukautta yrittäjänä. Not bad at all. Töitä on nyt riittänyt kivasti, välillä vähän liikaakin. Ongelmana on, että näin yrittäjänä ei oikein haluaisi kieltäytyä mistään (kun voi olla, ettei pyydetä enää toista kertaa) – vaikka on ollut jo pakko. Lienee aika tyypillistä, että hommat kasautuvat: tiettyinä aikoina on paljon tarjolla, toisina aikoina vähemmän.

Sanoisin, että tällaista tämä työ varmaan on parhaimmillaan. Kiinnostavia projekteja, ihanan pitkiä, perusteellisia juttuja. Tämä on juuri sitä, mitä haluankin.

Entä rahallisesti? No, ei tässä varsinaisesti rikastumaan pääse, mutta toimeen tulee.  Niinhän se on, että päänahan myynnillä harva rikastuu – varsinkin kun on vain tämä yksi päänahka. Eläkemaksut aion maksaa riittävän korkeina, sillä en halua kituutella vanhuudessa – ja ne haukkaavatkin sitten melkoisen osan elannosta (Lue aiheesta esimerkiksi Päivi Ängeslevän kirjoitus Journalistista).

Muutoin olen suorastaan yllättynyt, miten hyvin minulle sopii tämä kotona työskentely. On ihana rauha päivisin syventyä kirjoittamaan, suorastaan ylellistä. Yläkerran ikkunasta näkyvät linnut, puut, taivas, aurinko. En ole oikeastaan kaivannut työpaikan menoa ja meininkiä, sillä haluan vain kirjoittaa. Yksinäisyys ei ole vaivannut. Olen saanut ihan riittävästi tehdä haastatteluja ja tavata ihmisiä – en ole vielä mökkihöperöitynyt. Tällä hetkellä tämä järjestely sopii vallan hyvin myös perheen kannalta.

On ollut kiva, kun on monenlaista projektia, aiheita laidasta laitaan, erilaisiin lehtiin. Lisäksi ohessa on ollut kiinnostava historiikkiprojekti – niitä tekisin mielelläni jatkossakin.

Olen huomannut, että itse asiassa olen vähän liiankin ankara pomo itselleni. Välillä olen tehnyt töitä yhteentoista asti illalla – ja myös viikonloppuisin. Ja myös kipeänä, kuten tällä viikolla flunssassa. Varmaan tulisi työsuojelurikkomuksesta syyte tällaiselle pomolle.

Hieman huvitti tuossa flunssassa ollessani, että kylläpä se vain kummasti vähentäisi palkkatyössä olevienkin sairauslomia, jos olisi samanlainen kolmen päivän omavastuuaika kuin yrittäjillä. Ja pitäisi olla vielä lääkärintodistus. Jäisi poteminen vähään.

Asiasta toiseen. Verkossa on nyt ollut kirjoituksia, joissa on varoitettu freelancer-toimittajia rutisemasta blogeissaan tai somessa.  Ettei vaan saa ruikuttajan mainetta. Se vähän huvittaa. Eikö freelancer olekaan vapaa? Palkkatyössä pitää pitää suu supussa, jotta ei lennä pellolle seuraavissa yt-neuvotteluissa. Kamoon, kyllä sitä nyt sentään jotain erityisoikeuksia sentään vapaalle yrittäjälle myöntää – rutinaoikeus. Sananvapauden taistelijoitahan tässä ollaan, eikös niin. Mikään ei ole tässä maailmassa ikinä muuttunut, ellei epäkohtia ole tuotu esiin. 

Onhan se kiva toki aina tuoda niitä hyviä puolia esiin asiassa kun asiassa, mutta ei silti koko ajan tarvitse hymyillä. Minua ainakin kyllästyttää se, että kaikilla menee nykyisin aina niin älyttömän hyvin. Se on yhtä totta kuin valhe. Elämä on rosoista – ja juuri se tekee siitä elämisen arvoista. No hups, jopas meni filosofiseksi.