Kategoria: Blogi

Ei ole helppoa valita, ketä äänestää. Syitä on useita.

Ensinnäkin uskoni poliitikkojen rehellisyyteen tai edes jonkinlaiseen aitouteen on mennyt. Osittain siihen kieltämättä vaikutti tuo dokkari Presidentintekijät, joka paljastaa kulissien takaisia tapahtumia Sauli Niinistön vaalikampanjan aikana. Olen aiemminkin arvellut, että toki tuossa tilanteessa olevilla poliitikoilla on neuvojia, mutta silti oli yllättävää, miten ammattimaista tuo julkisuuskuvan hallinta on. Kaikki on harkittua tyyliin: ”Nyt ihmiset kaipaavat hieman pehmeyttä ja puhetta heikoimpien auttamisesta, joten annetaan niille sitä.”

On ikävää näin äänestäjänä, kun ei voi etukäteen tietää, mitä ehdokas oikeasti ajaa. Jää arvailujen vaaran, mikä on oikeasti lähellä hänen sydäntään tai mitä asioita hän oikeasti tuo kulissien takana esiin. Kabineteissa ne oikeat karvat tulevat esiin, mutta niitä eivät enää äänestäjät näe. Muistan, miten Ville Niinistö hymähti, kun taannoin häntä haastatellessani kyselin, että eivätkös lähes kaikki puolueet aja noita samoja vihreitä asioita. Hän totesi, että kabineteissa meininki on eri ”Muut puolueet ovat kiinnostuneita lähinnä vihreimagosta. Ei niitä kiinnosta pätkääkään ilmastonmuutos tällä hetkellä.” Toki voi aina epäillä, että Niinistön kommentti oli vihreiden mainosta, mutta epäilemättä noin se menee: kabineteissa piilossa äänestäjien katseilta uskalletaan rehellisesti olla eri mieltä.

Puolueistakaan ei enää ota selkoa kukaan: tuntuu välillä siltä, että joku vasemmistolainen (sdpläinen) puhuu oikeistolaisemmin kuin moni oikeistolainen – tai päinvastoin. Pahiten sekaisin on keskikenttä,  johon tässä lasken mm. keskustan, demarit, vihreät ja persut. Niiden ehdokkaissa on niin monenkirjavaa sakkia, että on ihan mahdotonta sanoa mitään. Kokoomus sentään on aika selvästi vielä oikealla ja vasemmistoliitto vasemmalla, muut ovat yhtä höttöä.  Tosin kokoomuskin tuntuu nykyään haluavan keskikentälle – ehkä ääniä saadakseen.

On todella vaikea  valita oma ehdokas. Pitäisi olla vaalien välissä listaa ehdokkaiden tekemistä aloitteista, kabinettikeskusteluissa lauotuista mielipiteistä ja siitä, mitä asioita ehdokas on todella ajanut.  Tai mitä asioita puolue on todella saanut aikaiseksi. Nyt liian paljon jää arvailujen varaan. Toivottavasti vaalikeskusteluissa tulisi vielä oikeaa keskustelua. Nukkumaan en halua ryhtyä.

 

Olen lista- ja tilastofriikki. Mielestäni on kiva seurailla erilaisia listauksia, varsinkin tässä vuodenvaihteen tienoilla.

Tässä muutamia listoja:

Science-lehden lista vuodelle 2015 aloista, joita kannattaa seurata. Tuossa mainitaan mm. syövän immunologiset yhdistelmähoidot. Marraskuussa oli Tiede-lehdessä aiheesta kirjoittamani juttu, Elimistö hyökkää syövän kimppuun.

Science-lehden lista vuoden 2014 tieteellisistä läpimurroista. Suurimmaksi läpimurroksi  valikoitui Philaen laskeutuminen komeetan pinnalle.

Nature-lehti puolestaan listasi vuoden 2014 tärkeät ihmiset. Tuollekin listalle on päässyt syövän immunologisia hoitoja kehittänyt tutkija.

Mielenkiintoinen lista on myös highly cited researchers, siteeratuimpien tutkijoiden lista.  Sieltä voi tehdä haun, jolla löytää siteeratuimmat suomalaistutkijat (affiliation = Finland) – eniten molekyylibiologian tutkijoita.

Time-lehden sivuilla on hauskoja best/worst-listoja, kuten 10 ilkeimmän eläimen lista tai 10 oudointa hyönteisten parittelurituaalia….jne.

Olen vakaasti päättänyt, että minusta ei tule vanhana mummonakaan sellaista ihmistä, joka aina katselee kaihoisasti menneeseen, ”kultaisiin aikoihin”. Se on rasittava asenne. Nyt aion kuitenkin hieman livetä päätöksestäni, pahoitteluni jo etukäteen.

En usko, että olen ihan väärässä jos yleistän seuraavasti: ennen vanhaan riitti, kun oli tavallinen, nykyisin pitäisi pyrkiä olemaan erityinen.

Tarkoitan tällä sitä, että aiemmin ihminen oli onnistunut elämässään, kun hän kävi normaalissa työpaikassa, eli normaalisti ja sai säntillisen elannon. Ei tarvinnut erottautua massasta. Nykyisin onnistumisen mitta on muuttunut.

Vallalla ovat uudet teesit. Niiden mukaan pysähtyminen on myrkkyä: Ihmisen pitää koko ajan pyrkiä korkeammalle, muuten joku tulee ja potkaisee alas. Kasvu on tärkeintä, mutta maha ei saa kasvaa. Työelämään tulee osallistua täysillä, mutta myös perhe-elämä pitää hoitaa täysillä. Lisäksi pitää tehdä gourmet-aterioita, harrastaa viinejä, käydä kuntosalilla, sienestää, kalastaa, marjastaa ja juosta maratoneja.

Tällaista tavallista ihmistä tämä kaikki ahdistaa. Ei riitä, että on jossain hyvä – pitäisi olla huippu. Ei riitä, että on tavallinen perheenäiti – pitäisi olla superäiti.

Jos joskus kokee tehneensä hyvin työnsä, se tarkoittaa vain, että ensi kerralla töitä pitäisi tehdä kaksin verroin. Paikoilleen ei saa jäädä.

Toisaalta mitäpä noista teeseistä. Voihan sitä olla lotkauttamatta korvaansakaan kaikille noille vaatimuksille, jotka näyttäisivät olevan tiettyjen tahojen lobbaamia.

Oma elämä on oma, eikä sen kulku ole muiden päätettävissä. Malja tavalliselle elämälle!

Olen sitä mieltä, että Suomessa pitäisi puhua lapsiperheiden jaksamisen lisäksi myös kaikkien muiden ihmisten jaksamisesta. Toisaalta on toki totta, että erityisen haavoittuvaisia ovat perheet, joissa on pieniä lapsia.

Apua pitäisi tarjota, eikä vain olettaa, että ihmiset löytävät sen ääreen. Pitäisi heittää pelastusrengas aivan ihmisen viereen.

Itselleni läheinen esimerkki on tilanne, jossa perheenjäsen sairastuu. Silloin yhteiskunnan turvaverkkoa tarvittaisiin erityisesti – ja silloin sen puutteen huomaa kipeimmin. Hyvin usein kyse ei ole edes rahasta.

Seuraavassa on muutamia esimerkkejä kuvitteellisista, muokatuista tilanteista, jotka pohjautuvat kuitenkin kuulemiini todellisiin tilanteisiin. Ne paljastavat sen, miten iso kriisi sairaus on perheelle. Ja sairastua voi jokainen, joten tilanne voi tulla eteen kenelle tahansa. Harva vain tulee miettineeksi mitä siitä seuraa.

Ensimmäinen esimerkki: lapsiperheessä toinen vanhemmista joutuu sairaalaan, vaikkapa saatuaan vakavan aivokalvontulehduksen. Mitä tapahtuu?

Ensinnäkin kyseinen vanhempi, vaikkapa isä, joutuu sairauslomalle ja palkanmaksu tyrehtyy. Jos perheessä on vaikkapa kaksi alle kouluikäistä lasta ja äiti, miten heidän arkensa sujuu? Kukaan ei sitä kysy. Terveydenhuollossa hoidetaan potilasta, eikä perheen selviämisestä ole kukaan kiinnostunut.

Sovitaan, että kyseisessä tapauksessa lapset ovat päivähoidossa. Tällöin elämä jatkuu perheessä todennäköisesti seuraavasti: äiti käy töissä, lapset hoidossa. Käytännössä äiti haluaa olla iltaisin katsomassa vakavasti sairasta miestään, sillä kuolleisuus aivokalvontulehduksessa on suuri. Lapsia ei voi ottaa mukaan sairaalaan. Ehkä avuksi tulevat isovanhemmat? Ehkä lapsille löytyy hoitopaikka naapurista? Toivottavasti.

Rahallisestikin perheelle tulee tiukkaa. Sairauspäivärahat maksetaan taannehtivasti, perheenäiti ottaa muutamia päiviä palkatonta vapaata.  Sairauskulut tulevat maksettaviksi, samoin lääkkeet.  Sairaskulut saattavat yltää melko lyhyessä ajassa 679 euron maksukattoon, samoin lääkekulut 610 euroon.  Niistä tulee noin 1300 euron ylimääräinen lovi perheen budjettiin.

Toinen kuvitteellinen esimerkki: Iäkäs, lähes 70-vuotias nainen hoitaa kotona dementiaa sairastavaa miestään. Mies on usein öisin levoton ja valvottaa. Kerran viikossa hän käy yhden päivän hoidossa läheisessä muistisairaiden hoitoyksikössä. Kukaan ei kysy, miten nainen jaksaa. Vapaapäiviä tai lomia on vaikea saada. Naisen omakin terveys hieman reistailee. Jaksettava silti on.

Kolmas esimerkki: monilapsisessa perheessä äiti sairastuu. Hän on ollut vuosia kotiäitinä alle kouluikäisten lasten kanssa. Kuopus on vasta vauva. Äiti joutuu sairaalaan.

Isän on pakko jäädä pois töistä hoitamaan lapsia. Perheen tulot putoavat nollaan.

Kun äiti pääsee sairaalasta, on selvää, ettei hän pysty hoitamaan lapsikatrasta kotona – lääkärin mukaan hänen pitäisi levätä. Apua ei kuitenkaan ole tarjolla. Kunnan sosiaalitoimesta luvataan kodinhoitaja käymään yhdeksi päiväksi viikossa. Miten sujuvat loput neljä arkipäivää? Ketään ei kiinnosta, kukaan ei kysy.

Neljäs esimerkki: 55-vuotias mies saa aivoinfarktin ja joutuu sairaalaan. Hän on eronnut ja hänellä on kaksi lasta, joista toinen on täysi-ikäinen ja toinen lähes täysi-ikäinen. Lapset asuvat äitinsä luona. Miehellä on iso omakotitalo, jossa hän asuu yksin. Lisäksi hänellä on koira.

Toinen lapsista on lukiossa, toinen aloittanut opiskelut. He käyvät sairaalassa katsomassa isäänsä päivittäin. Lisäksi heidän on pakko ryhtyä hoitamaan käytännön asioita, sillä isän koira pitää hoitaa, laskut pitää maksaa ja omakotitalo pitää huoltaa. Äiti, ex-vaimo, auttaa lapsia parhaansa mukaan, mutta hän ei voi ryhtyä hoitamaan ex-miehensä asioita. Tilanne jatkuu kuukausia. Kukaan ei kysy, miten lapset jaksavat. Kukaan ei tarjoa heille apua.

Näitä esimerkkejä voisi luetella enemmänkin, mutta tämä riittäköön tällä kertaa.

Olen sitä mieltä, että Suomessa tarvitaan asennemuutosta. Ihminen on nähtävä osana ”sosiaalista kontekstiaan” eli perhettä. Jos halutaan ehkäistä perheiden uupumista, pitää terveydenhuollon ja sosiaalitoimen tehdä yhteistyötä tiiviimmin. Ei voida hoitaa vain potilasta, pitää hoitaa myös perhettä. Nykyinen individualistinen ajattelutapa ei yksinkertaisesti toimi.

Terveydenhuoltoon on saatava rutiinisti toimintatavaksi, että kysytään potilaan perheen tilanne – aina kun joku sairastuu vakavasti, pitäisi selvittää miten muut selviävät. Usein jopa se riittäisi, että joku vain kysyisi, selvittäisi ja välittäisi.

Ihminen, jonka läheinen sairastuu vakavasti, on sokissa. Ei hän osaa hakea apua. Hyvä kun selviää tilanteesta, jotenkin kutenkin räpiköi. Avun on tultava luokse.

Tein taannoin lehteen juttua sairaalapastoreista, jotka ovat sairaaloissa auttamassa ja kuuntelemassa potilaita sekä hänen omaisiaan. Kuulostaa hyvältä, mutta itse en esimerkiksi ollut koskaan kuullutkaan, että myös potilaiden omaiset voisivat saada keskusteluapua. Varmasti myös on paljon muita tahoja, jotka tarjoavat vähintäänkin keskusteluapua kriisitilanteissa. Mutta olen ihan varma, että kriisin keskellä oleva ihminen ei noita palveluja osaa käyttää.

Ei olisi iso vaiva, jos sairaalassa potilasta hoitavat terveydenhuollon henkilöt vähintäänkin kertoisivat, mitä apua on saatavilla. Tai edes joku kertoisi. Se olisi edes jonkinlainen pelastusrengas. Nyt ihminen jätetään yksin uimaan kylmään veteen.

Espanjalainen ystävämme oli käymässä ja valitteli tuttua asiaa: sähköpostia tulee jatkuvasti ja paljon. Kymmenien sähköpostien läpikäyminen päivittäin vie ison osan työajasta. Lisäksi kuvaruudulle tulevat ilmoitukset sähköpostin saapumisesta häiritsevät keskittymistä ja hermostuttavat.

Ystävämme valitteli, että varsinkin iltaisin katsottuaan sähköpostit hänen on vaikea rauhoittua nukkumaan. Tekemättömät työt stressaavat. Koko ajan tulee sähköpostissa viestejä, jotka vaativat vastauksia.

Ehdotin hänelle keinoa, jota itse käytän toisinaan keskittyessäni pelkästään työntekoon: kannattaa kokonaan sulkea sähköpostiohjelma, niin popup-ilmoituksia ei tule. Sen jälkeen voi rytmittää  päivänsä siten, että pitää tietyin väliajoin tauon, jona lukee kaikki saapuneet postit kerralla. Silloin keskittyminen on helpompaa. Itse laitan myös välillä puhelimen äänettömälle. Minua ei siis välillä hetkeen tavoita kuin koputtamalla kotiovelle.

Ystävämme mielestä ratkaisuni ei ole hänelle mahdollinen. Kaikki ovat nimittäin jo tottuneet siihen, että hän vastaa sähköposteihin aina nopeasti, myös sunnuntaisin. Hänen mukaansa on vaikeaa, tai oikeastaan mahdotonta, yhtäkkiä lakata vastaamasta heti, sillä se herättäisi ihmetystä.

Entä jos laittaisi sähköpostiin automaattisen poissaoloilmoituksen, vähintäänkin matkoilla ollessaan? Sitäkin ystävämme on kokeillut – mutta lipsunut, lukenut mailit ja lähettänyt silti vastauksen heti, poissaoloilmoituksesta huolimatta. Ihmiset ovat siis jo huomanneet, että poissaoloviestikään ei tarkoita sitä, että olisi oikeasti sähköpostin tavoittamattomissa.

Päivittäin ystävällemme tulee kuutisenkymmentä mailia. Se lienee aika tavallinen määrä monelle meistä. Suuri osa on mainosmaileja, jotka on helppo tuhota edes katsomatta postin sisältöä. Silti vie melko paljon aikaa, kun maileja seuloo ja tuhoaa. Se syö myös keskittymistä.

Tällaista monen elämä nykyisin on. Yhtä sähköpostisuossa kahlaamista. Vaikka varsinaiset roskapostit pystyy ainakin osittain välttämään suodattimien avulla, spämmiä tulee silti.

Pahinta ystävämme mukaan on se, että hänen työyhteisössään on ihminen, joka aiheuttaa ison osan sähköpostitulvasta. Kyseinen henkilö työskentelee yliopiston hallinnossa. Hän lähettää jatkuvasti ison määrän sähköpostia valtavalle joukolle ihmisiä. Sähköpostit sisältävät tietoa laidasta laitaan: tulevista eri alojen seminaareista ja luennoista (joista suurin osa ei ole kiinnostavia), työaika-asioista ja muusta. Hankalinta on, että osa posteista on tärkeitä, osa ei – eikä etukäteen voi tietää, löytyykö jostain mailista itselle tärkeää asiaa. Siksi on pakko lukaista läpi kaikki mailit.

Valitettavasti tällaisia ”spämmipostaajia”, jotka valikoimatta lähettävät eteenpäin kaikki saamansa mailit isolle joukolle ihmisiä, löytyy lähes joka työpaikalta.  Usein syynä on epävarmuus, tai laiskuus. Epävarma ihminen lähettää varmuuden vuoksi yleiset tiedoteviestit kaikille, vaikka viesti koskettaisi oikeasti vain pientä osaa saajista. Samalla hän on laiska: on paljon isompi työ miettiä, kenelle mailin ohjaa, kuin lähettää se kaikille.

Työnantajan kannattaisi  kyllä puuttua asiaan pikimmiten, sillä spämmäys heikentää huomattavasti koko työporukan tehoa. Jos työpaikan spämmääjä lähettää mailinsa vaikkapa 50 henkilölle, joilla kestää 30 sekuntia lukea maili, menetetään 25 minuuttia työaikaa. Todellisuudessa ehkä enemmänkin, koska osalla ihmisistä työnteko keskeytyy mailin vuoksi. Joissain tutkimuksissa on todettu, että keskeytyksestä ”toipuminen” kestää aina noin 15 minuuttia. Vasta sen jälkeen työteho jatkuu ennallaan.

Toisaalta olen ystävämme kanssa eri mieltä jatkuvan sähköpostitavoitettavuuden tärkeydestä. Itse en usko, että kukaan olettaa toisen lukevan sähköpostiaan jatkuvasti. On luonnollista, että välillä ihminen on poissa koneen äärestä – onhan sitä kokouksia, keskusteluja ja ruokataukokin. Sikäli voisi ihan hyvin tauottaa päivänsä ja lukea mailit vaikkapa parin tunnin välein. Uskon, että se rauhoittaisi työntekoa. Itse ainakin olen kokenut sen hyväksi vaihtoehdoksi.

Mielestäni sähköpostin jatkuvaan selailuun liittyy pikemminkin pakonomainen uteliaisuus kuin jatkuvan läsnäolon pakko: on koukuttavaa odottaa uutta viestiä, sillä mistäs sen tietää, jos vaikka tuleekin joku jännä ja mielenkiintoinen maili. Tällaista ”mailikiihkoa” on vaikea saada kuriin. Tarvitaan luonteen lujuutta.

 

Väitän, että yksikään verotilastojen kärkisijoilla olevista ihmisistä ei enää tee työtään rahan vuoksi. Ei ole tehnyt enää pitkään aikaan. Jossain tietyssä pisteessä rahasta tulee yksinomaan pelinappuloita, arvostuksen mitta. Sen merkitys on ihan toinen kuin niille ihmisille, joille raha tarkoittaa parempaa ruokaa, isompaa asuntoa tai uudempaa autoa.

Siinä vaiheessa kun rahaa on tietty kriittinen määrä – eli ihminen on riittävän rikas materialistisessa mielessä eli periaatteessa voi hankkia tarvitsemansa jutut – voisi ajatella, että motivaatio hankkia lisää rahaa vähenee. Näin ei kuitenkaan käy. Siihen on useita syitä.

Ensinnäkin ihminen vertaa tilannettaan aina ylöspäin, ei koskaan alaspäin. Eli ei rikas ihminen useimmiten vertaa tulojaan köyhään, vaan itseään rikkaampaan ja paremmassa asemassa olevaan. Lisäksi hän useimmiten haluaa aina seurustella itseään ylempiarvoisten, ei alempiarvoisten, kanssa. Ja raha on se voima, joka vie ylöspäin.

Uskon, että tämä on ihan evolutiivinen asia, sisäänrakennettu ominaisuus meissä ihmisissä. Se on näkynyt historiallisestikin kautta aikojen. Menestyneiden seura kiinnostaa meitä – ja nykyaikana menestystä mitataan yhä useammin rahassa tai esimerkiksi siinä, miten hyvin on saanut firmansa/johtamansa firman menestymään.

Koskapa siis haluamme mieluusti aina kuulua porukkaan, jossa on meitä rikkaampia ja menestyneempiä, haluamme rikastua yhä lisää, eikä monilla meistä se halu kuole koskaan. Mikään ei riitä. Väitän, että verotietojen julkistaminen on vain vuosikausia ruokkinut tätä. Kukapa niistä tilastoista voisi olla kiinnostuneempi, kuin eliitti itse? Sieltähän näkee suoraan, miten paljon kamu on saanut rahaa. En usko, että tavallista tallaajaa kiinnostaa yhtä paljon jonkun melko tuntemattoman yrityspomon tulot. Ainakin minä itse olisin, jos ihan rehellisiä ollaan, paljon kiinnostuneempi tirkistelemään, mitä omat kollegani tienaavat. Vaikka rikkaat itse toki ääneen kauhistelevat noiden verotilastojen julkistamista, kansan kateutta ja tirkistelynhalua, onhan listalle pääsy samalla tietynlainen palkinto tehdystä työstä. Näkevät muutkin, miten hyvin minulla menee.

Isompi ongelma kuin verotietojen julkistaminen on kuitenkin ollut viime aikoina se, että verosuunnittelusta on tullut menestyneen liikemiehen mitta. Eli jotenkin on muuttunut automaatioksi, että kaikki huippurikkaat ihmiset verokikkailun ja veroparatiisien avulla minimoivat veronsa. Se on luonnollista. On tullut asenne, että tyhmähän se liikemies on, joka ei verotaakkaansa minimoi. Eli verosuunnittelusta on tullut yksi menestyksen mitta. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Huomaan itsekin näin aloittavana yrittäjänä miettiväni sitä, olisiko sittenkin pitänyt perustaa osakeyhtiö – silloin olisi ehkä voinut olla enemmän vähennettävää.

Rikkaiden verokikkailu laillisuudestaan huolimatta on siksi turmiollista, että se rapauttaa koko kansan moraalia. Sillä on ollut siihen iso vaikutus. Nykyisin yleinen asenne on: tyhmä maksaa ”liikaa” veroja.

Kaiken tämän vuoksi olen onnellinen Supercellin pojista. Mielelläni annan heidän harteilleen sankarin viitan. En ainoastaan siksi, että he ovat maksaneet valtavan määrän veroja – vaan siksi, että he ovat iloisia veronmaksajia, halunneet maksaa veronsa kikkailematta ja Suomeen. Listoilla on kyllä muitakin ihan hyviä veronmaksajia, mutta useimmat heistä eivät todellakaan maksa verojaan iloisin mielin, vaan nuristen. Oikeastaan Supercellin omistajat ansaitsisivat mitalin siitä, miten ovat muokaneet/muokkaavat suomalaista ilmapiiriä. He ovat verojen lisäksi tuoneet tänne hyväntekeväisyyskulttuuria, viimeksi mm. lahjoittamalla Turun kaupungille 600 000 euroa nuorisoprojektiin.

Toisen mitalin antaisin kollegoilleni, toimittajille, jotka ovat nyt ryhtyneet kaivamaan ja tuomaan näyttävästi esiin niitä todella tärkeitä tilastoja: tietoja parhaista veronmaksajista ja eniten veroja maksaneista yrityksistä. On nimittäin Suomen valtiontalouden kannalta vaarallista, jos jatkossakin menestyksen mittana pidetään vain sitä, miten hyvin ihminen tai yritys on pystynyt tahkoamaan rahaa ja kiertämään veronsa.

Olisi hienoa, jos Suomessakin rikkaiden keskuudessa menestyksen mitta muuttuisi. Entä jos tulevaisuudessa varakkaat kilpailisivat keskenään siitä, miten paljon maksavat veroja? Tai vaikkapa Yhdysvaltalaiseen tapaan kilpailisivat siitä, kuka lahjoittaa eniten rahaa hyväntekeväisyyteen? Se olisi paljon nykyistä terveempi suuntaus.

Tsadaaa, tratatataaaa! Koskapa nämä ovat yritykseni sivut, saan vapaasti mainostaa. Joten olkaapa hyvät! Tässä mainosta toimittamastani ja kirjoittamastani Jyväskylän Nanotiedekeskuksen historiikista, joka julkistetaan 20.11. Nanotiedepäivillä. Se on myös nyt Jyväskylän yliopiston sivuilla kansikuvan kera.

Ohessa tiedote aiheesta:

Nanotiedekeskus julkaisee 10-vuotishistoriikin
Nanomailoja, DNA-elekroniikkaa ja kullattuja viruksia Jyväsjärven rannalla
Nanotiedepäivillä 20. marraskuussa julkistettava teos kertoo, miten nanoelektroniikka tuli Jyväskylään ensimmäisenä Suomessa ja miten värikkäiden vaiheiden jälkeen Ylistönmäelle saatiin rakennettua maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen poikkitieteellinen tutkimuskeskus.

Tiesitkö, että maailman pienin lämpömittari syntyi Jyväskylän Nanotiedekeskuksessa hieman epäonnistuneiden kokeiden seurauksena? Oletko kuullut, miten idea nanomailojen ja -suksien materiaalista syntyi Jyväsjärven rannalla – ja miten se liittyy Teräsmieheen? Entä miksi flunssavirusten ja kultananohiukkasten sitouttaminen yhteen on mielenkiintoista?

Muun muassa edellä mainitut kertomukset löytyvät Jyväskylän Nanotiedekeskuksen tuoreesta historiikista ”Pienestä syntyi suurta – Nano came to Jyväskylä”. Teos julkaistaan keskuksen 10-vuotisjuhlan kunniaksi Nanotiedepäivillä torstaina 20.11.2014.

– Tuntui, että nyt on sopiva hetki pysähtyä arvioimaan Nanotiedekeskuksen merkitystä. Kyseessä oli aikoinaan mittava ponnistus, kymmenien miljoonien eurojen hanke. Halusimme kertoa, mitä olemme saaneet aikaiseksi, Nanotiedekeskuksen johtaja, professori Hannu Häkkinen sanoo.

Teos käy läpi, miten nanotieteiden tutkimus asettui aikoinaan Jyväskylään, millaisin ponnistuksin Ylistönmäelle rakennettiin vuonna 2004 nanotalo ja mitä uutta tämä kaikki on synnyttänyt.

Jyväskylän yliopiston rehtori Matti Mannisen mukaan nanotieteiden kokoaminen yhteen on synnyttänyt tieteenalojen rajapinnoille hyvin vahvoja tutkimusalueita.

– Osittain yhteistyötä syntyi jo pelkästään siitä, että fyysikot, kemistit ja biologit pistettiin sekaisin samaan rakennukseen. Syntyi projekteja, jotka eivät olleet aiemmin tulleet kenellekään mieleen, Manninen muistelee.

Kirjassa kuvataan, miten Jyväskylän Nanotiedekeskus toimi veturina alan yhteistyön, rahoituksen, koulutuksen ja liiketoiminnan kehittämisessä. Se paljastaa myös millaisia kommelluksia alkuvaiheeseen liittyi – esimerkiksi miten yöllinen faksi Amerikasta pelasti tärkeän rahahakemuksen ja miten rakennushanke muuttui matkan varrella.

Tutkijoiden haastatteluihin perustuvan historiikkiosion on kirjoittanut tiedetoimittaja Mari Heikkilä. Lisäksi teos sisältää tutkijoiden Hannu Häkkisen, Jussi Topparin ja Kari Rissasen kirjoittamat yleistajuiset esittelyt kolmesta poikkitieteellisestä tutkimusprojektista.

Nanotiedepäivät kokoavat vuosittain Jyväskylään 200–250 tutkijaa kuulemaan alan kansainvälisten huippututkijoiden pitämiä luentoja. Tänä vuonna kuullaan esityksiä mm. valoaktiivisten proteiinien rakenteesta ja dynamiikasta, epänormaalien solunjakautumisprosessien yhteydestä syövän syntyyn ja aurinkokennojen toiminnan molekyylitason mallituksesta.

Rehtori Matti Manninen julkistaa historiikin Nanotiedepäivien avajaisissa Agoran Ahtisaari-salissa 20.11. klo 9. Nanotiedepäivien ohjelma: https://www.jyu.fi/science/muut_yksikot/nsc/en/nsdays/program

Lisätietoa:
Nanotiedekeskuksen johtaja, professori Hannu Häkkinen, +358 400 247973, hannu.j.hakkinen@jyu.fi

Toimittaja Mari Heikkilä, +358 40 707 9285, mari.heikkila@narratiivi.fi

Minä olin yksi niistä, joka ei puuttunut asiaan. Samanlainen kuin muutkin: jänishousu, pelkuri, raukkis.

Ala-asteella meidän luokallamme pojat kiusasivat kahta poikaa, mutta useimmiten lähinnä yhtä. Tätä yhtä nimiteltiin, vähäteltiin, tönittiin, lyötiin, uhkailtiin ja jätettiin yksin. Sitä jatkui vuosien ajan. Eikä kukaan puuttunut asiaan.

Tämä tuli mieleeni, kun luin äskettäin surullista uutisjuttua koulupojasta, jonka kaverit hakkasivat ja häpäisivät pissaamalla päälle. Ihan karmeaa. Pahinta on, että tässä on taustalla taatusti paljon pidempi kiusaamisketju. Tulee mieleen kysymys, miksi kukaan aikuinen ei ole puuttunut asiaan.

Kaikki tietävät, miten ilmiö syntyy: muutamat kiusaavat, toiset ovat hoviväkeä heidän ympärillään. Minäkään en uskaltanut sanoa mitään, kun luokkamme poikaa nälvittiin. Meille tytöille hän joskus oli ivallinen ja ilkeä – varmaan hän koki, että kaikki olivat häntä vastaan. Tytöt jättivät huomiotta, pojat kiusasivat. Kukaan ei pitänyt hänen puoltaan, koska ei halunnut itse joutua kiusattavaksi.

Ihan kamalaa. En tiedä, miten kukaan voi selvitä tuollaisesta jokapäiväisestä piinasta. Sitä jatkui vuosia. Olen usein ajatellut, miten tuo ihminen selvisi; millaiset ovat hänen myöhemmät vaiheensa, miten hän jaksaa.

Miksi en tehnyt mitään? Näin jälkeenpäin ajatellen olisi tietenkin pitänyt valittaa asiasta opettajille. Olisi pitänyt kertoa, mitä välitunneilla tapahtuu ja millaista simputusta kyseinen oppilas joutuu kokemaan. Tai oikeastaan he molemmat  – sillä pahoin kiusattuja poikia oli kaksi. Mutta eipä silloin ollut mitään kiva koulu -systeemiä, eikä kiusaamisesta puhuttu juuri koulussa. Lisäksi kantelijoista ei pidetty – eivät opettajatkaan.

Pahinta koko jutussa oli, että luokkamme opettaja ihan varmasti tiesi kiusaamisesta – mutta ei puuttunut siihen. Pikemminkin päinvastoin. Muistan, miten hänkin toisinaan puhui ivallisesti ja vähättelevästi kyseisistä oppilaista. He eivät olleet koulunkäynnissä huippuonnistujia, mitä en lainkaan ihmettele. Opettaja vain vahvisti kiusaamista, sillä hänen asenteensa oli ”pojat ovat poikia” ja hän selvästi arvosti juurin niitä luokan poikia, joilla oli ”muskeleita” ja ”asennetta” – eli niitä pahimpia kiusaajia.

En voi millään välttyä ajatukselta, että ihminen on paha. Vai millä selittyy se, että jos lapsiryhmän annetaan päiväkodissa tai koulussa toimia haluamallaan tavalla ja siihen puuttumatta, aina joku joutuu kiusattavaksi? Ihmisessä heräävät jo pienenä viidakon julmat lait, ellei siihen puututa. Kiusaaminen alkaa jo päiväkodissa – siksi aikuisen pitää puuttua tilanteeseen hyvin varhain.

Nyt kun omat lapseni käyvät koulua, moni asia näyttäisi olevan paremmin. Kiusaamiseen ainakin halutaan puuttua. Toki epäilen, että vieläkin joissain syrjäseutujen kyläkouluissa on ”vanhan kansan opettajia”, jotka eivät ota asiaa tosissaan.

Kiusaamista on silti edelleen. Ehkä fyysinen töniminen ja muu on vähentynyt, mutta henkistä kiusaamista on varmasti edelleen yhtä lailla. On suorastaan kamalaa, jos joku koulu väittää, että heillä ei ole kiusaamista – se on ihan varmasti huijausta, silmien ummistamista ja epätietoisuutta. Toivottavasti asenne on pikemminkin sellainen, että kiusaamista on, mutta siihen puututaan aina välittömästi ja perusteellisesti.

Puolustuksekseni voin sanoa, että ei ala-asteikäinen lapsi usein osaa vielä kunnolla puuttua kiusaamiseen ja mennä toisen puolelle – hänellä ei yksinkertaisesti ole henkisiä voimia siihen. Jos työpaikkakiusaamisessakin usein käy niin, että aikuiset ihmiset eivät uskalla mennä toisen puolelle ja puuttua kiusaamiseen, miten se voisi onnistua lapselta? Tarvitaan ulkopuolinen, viisas aikuinen, joka pistää pelin seis. Ja sen lisäksi pitää tietenkin opettaa koululaiset ja päiväkodin lapset kertomaan kiusaamisesta heti, kun sellaista havaitsevat. Vaikka sitten nimettömän palautelaatikon kautta.

 

Takana on kymmenisen kuukautta yrittäjyyttä. Mitä olen oppinut?

Ainakin sen, että yrittäjän elämä on ihanan vapaata. Siitä ei pääse mihinkään. Yrittäjänä on oman itsensä herra ja elämästään voi tehdä oman näköisensä.

Minulla on ollut onnea, sillä olen saanut tehdä monia mielenkiintoisia juttuja (ks. juttunäytteet), tiedettä ja tekniikkaa. Lisäksi on ollut kiva kirjaprojekti ja olen saanut myös kouluttaa. Minulle tämä ”sekametelisoppa” sopii, sillä kaipaan työhöni vaihtelua. Vaikka pidän pitkien, tarinallisten juttujen kirjoittamisesta, välillä on kiva tehdä lyhyitä.  Vaikka kirjoittaminen on minulle rakkainta, kouluttaminen toi tässä syksyllä siihen hyvää vaihtelua – ja hieman sosiaalisuutta. Kirjaprojektissa puolestaan on ollut myös toimitustyötä, editointia ja runsaasti käytännön järjestelyjä.

Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Ehkä, mutta toistaiseksi vain näin on mennyt. Tietenkään jatkosta ei ole mitään takuita. Yleisesti ottaen näkyvyys tulevaisuuden suhteen on hyvin lyhyt: en usein tiedä projekteja kuin ehkä muutaman viikon eteenpäin. Toisaalta se on minun luonteellani hyväkin. Stressaan vain turhaan, jos projekteja on iso kasa edessä.

Olen oppinut elämään epävarmuuden kanssa – sietämään sitä, että tulevaisuudesta ei ole mitään takuita. Toisaalta olen ajatellut, että teen parhaani ja katson, mihin se riittää. Jos alkaa jossain vaiheessa näyttää siltä, että ei lyö leiville, keksin muuta. Ei kuitenkaan ole kovin todennäköistä, että yhtäkkiä kaikki asiakkaat katoavat. Olen päättänyt, että tarkastelen tilannetta kriittisesti puolen vuoden välein ja teen tarvittavat johtopäätökset.

Olen myös oppinut myymään osaamistani. Nämä verkkosivut ovat tietenkin mainontaa. Samoin hyödynnän somea, lähinnä facebookia ja linkediniä. Ehkä aktivoidun vielä uudelleen Twitterissäkin. En pidä kynttilää vakan alla. Toisaalta olen alkujani pohjalainen, joten se ei ole kauhean vaikeaa. Kohtalaasta yritetähän mutta priimaa pakkaa tulemahan!

Olen oppinut lisää vastuullisuutta. Olen aina ollut luonteeltani aktiivinen ja toimelias, mutta on kieltämättä isompi haaste tehdä töitä kotona kuin työpaikalla.  Siinä pitää pysyä kurissa ja nuhteessa. Kotona helposti tulee muitakin puuhasteltavaa mieleen. Olen kuitenkin pitänyt tiukasti kiinni työmoraalista: joka päivä pukeudun ja aloitan aamulla työt samoihin aikoihin, hieman ennen yhdeksää, työhuoneessani. Yleensä lopetan neljältä iltapäivällä. Joskus saatan tehdä töitä vielä illalla lasten mentyä nukkumaan. Mutta teen sitä vain siksi, koska se on kivaa.

Toisaalta kotona työskentelyssä on ehdottomasti hyviä puolia: ei kulu aikaa työmatkoihin, ei kulu liikaa aikaa ruokailuun, ei tarvitse osallistua kokouksiin, ympärillä on hiljaista ja rauhallista, eikä kukaan häiritse (puhelimenkin voi laittaa äänettömälle). Minulla on myös työkaveri, joka aina tauolla heiluttaa häntäänsä ja nuoleskelee. Vetänee vertoja sinun työkaverillesi?

Ei kaduta. Tämä on tässä elämänvaiheessa ollut hyvä ratkaisu. En haikaile minnekään. Tulevaisuus on ihanan avoin – ja voin tehdä sen itse.

 

 

 

 

 

 

Tänään kirjastossa pohdin, mitähän oikein ottaisin lukemisiksi. Ensin ajattelin, että josko ottaisin jotain sivistävää, ylevää kaunokirjallisuutta. Toisaalta ajatus jostain syvällisestä pohdiskelevasta kirjasta tuntui raskaalta, kun ilmakin on syksyisen harmaa.

Ei tullut yhtäkkiä mieleen yhtään suomalaiskirjailijaa, joka olisi täyttänyt kriteerini: A) halusin lukea kunnon tarinan, en ajatustenvirtaa B) halusin, että kirja on kevyen viihdyttävä, mutta ei ihan hömppää. Kaikki mieleeni tulleet suomalaiskirjailijoiden teokset tuntuivat aiheiltaan joko liian angstisilta tai tarinattomilta – tai sekä että.

Tuntuu, että tämä aika ei ole tarinoiden aikaa – moni kirja on enemmän pohdiskelua, filosofointia, ihmissuhdeselvittelyä. Osa kirjoista tuntuu olevan ikään kuin proosarunoa; kaunista kieltä, tarina sivuosassa. Ei se sinänsä ole paha, mutta toisinaan tuntuu hyvältä kun saa vain lukea tarinaa, joka aidosti vie mukanaan. Hyvä tarina on sellainen, että kirjaa ei malta laskea kädestään.

No, ehkä pitää paljastaa, mihin lopulta päädyin. Lainasin Dickensin Kolean talon ja Elisabeth Gaskellin Cranfordin naiset. Siinä tarinaa pimeyden keskelle.