Tänään kirjastossa pohdin, mitähän oikein ottaisin lukemisiksi. Ensin ajattelin, että josko ottaisin jotain sivistävää, ylevää kaunokirjallisuutta. Toisaalta ajatus jostain syvällisestä pohdiskelevasta kirjasta tuntui raskaalta, kun ilmakin on syksyisen harmaa.
Ei tullut yhtäkkiä mieleen yhtään suomalaiskirjailijaa, joka olisi täyttänyt kriteerini: A) halusin lukea kunnon tarinan, en ajatustenvirtaa B) halusin, että kirja on kevyen viihdyttävä, mutta ei ihan hömppää. Kaikki mieleeni tulleet suomalaiskirjailijoiden teokset tuntuivat aiheiltaan joko liian angstisilta tai tarinattomilta – tai sekä että.
Tuntuu, että tämä aika ei ole tarinoiden aikaa – moni kirja on enemmän pohdiskelua, filosofointia, ihmissuhdeselvittelyä. Osa kirjoista tuntuu olevan ikään kuin proosarunoa; kaunista kieltä, tarina sivuosassa. Ei se sinänsä ole paha, mutta toisinaan tuntuu hyvältä kun saa vain lukea tarinaa, joka aidosti vie mukanaan. Hyvä tarina on sellainen, että kirjaa ei malta laskea kädestään.
No, ehkä pitää paljastaa, mihin lopulta päädyin. Lainasin Dickensin Kolean talon ja Elisabeth Gaskellin Cranfordin naiset. Siinä tarinaa pimeyden keskelle.