Olen sitä mieltä, että Suomessa pitäisi puhua lapsiperheiden jaksamisen lisäksi myös kaikkien muiden ihmisten jaksamisesta. Toisaalta on toki totta, että erityisen haavoittuvaisia ovat perheet, joissa on pieniä lapsia.
Apua pitäisi tarjota, eikä vain olettaa, että ihmiset löytävät sen ääreen. Pitäisi heittää pelastusrengas aivan ihmisen viereen.
Itselleni läheinen esimerkki on tilanne, jossa perheenjäsen sairastuu. Silloin yhteiskunnan turvaverkkoa tarvittaisiin erityisesti – ja silloin sen puutteen huomaa kipeimmin. Hyvin usein kyse ei ole edes rahasta.
Seuraavassa on muutamia esimerkkejä kuvitteellisista, muokatuista tilanteista, jotka pohjautuvat kuitenkin kuulemiini todellisiin tilanteisiin. Ne paljastavat sen, miten iso kriisi sairaus on perheelle. Ja sairastua voi jokainen, joten tilanne voi tulla eteen kenelle tahansa. Harva vain tulee miettineeksi mitä siitä seuraa.
Ensimmäinen esimerkki: lapsiperheessä toinen vanhemmista joutuu sairaalaan, vaikkapa saatuaan vakavan aivokalvontulehduksen. Mitä tapahtuu?
Ensinnäkin kyseinen vanhempi, vaikkapa isä, joutuu sairauslomalle ja palkanmaksu tyrehtyy. Jos perheessä on vaikkapa kaksi alle kouluikäistä lasta ja äiti, miten heidän arkensa sujuu? Kukaan ei sitä kysy. Terveydenhuollossa hoidetaan potilasta, eikä perheen selviämisestä ole kukaan kiinnostunut.
Sovitaan, että kyseisessä tapauksessa lapset ovat päivähoidossa. Tällöin elämä jatkuu perheessä todennäköisesti seuraavasti: äiti käy töissä, lapset hoidossa. Käytännössä äiti haluaa olla iltaisin katsomassa vakavasti sairasta miestään, sillä kuolleisuus aivokalvontulehduksessa on suuri. Lapsia ei voi ottaa mukaan sairaalaan. Ehkä avuksi tulevat isovanhemmat? Ehkä lapsille löytyy hoitopaikka naapurista? Toivottavasti.
Rahallisestikin perheelle tulee tiukkaa. Sairauspäivärahat maksetaan taannehtivasti, perheenäiti ottaa muutamia päiviä palkatonta vapaata. Sairauskulut tulevat maksettaviksi, samoin lääkkeet. Sairaskulut saattavat yltää melko lyhyessä ajassa 679 euron maksukattoon, samoin lääkekulut 610 euroon. Niistä tulee noin 1300 euron ylimääräinen lovi perheen budjettiin.
Toinen kuvitteellinen esimerkki: Iäkäs, lähes 70-vuotias nainen hoitaa kotona dementiaa sairastavaa miestään. Mies on usein öisin levoton ja valvottaa. Kerran viikossa hän käy yhden päivän hoidossa läheisessä muistisairaiden hoitoyksikössä. Kukaan ei kysy, miten nainen jaksaa. Vapaapäiviä tai lomia on vaikea saada. Naisen omakin terveys hieman reistailee. Jaksettava silti on.
Kolmas esimerkki: monilapsisessa perheessä äiti sairastuu. Hän on ollut vuosia kotiäitinä alle kouluikäisten lasten kanssa. Kuopus on vasta vauva. Äiti joutuu sairaalaan.
Isän on pakko jäädä pois töistä hoitamaan lapsia. Perheen tulot putoavat nollaan.
Kun äiti pääsee sairaalasta, on selvää, ettei hän pysty hoitamaan lapsikatrasta kotona – lääkärin mukaan hänen pitäisi levätä. Apua ei kuitenkaan ole tarjolla. Kunnan sosiaalitoimesta luvataan kodinhoitaja käymään yhdeksi päiväksi viikossa. Miten sujuvat loput neljä arkipäivää? Ketään ei kiinnosta, kukaan ei kysy.
Neljäs esimerkki: 55-vuotias mies saa aivoinfarktin ja joutuu sairaalaan. Hän on eronnut ja hänellä on kaksi lasta, joista toinen on täysi-ikäinen ja toinen lähes täysi-ikäinen. Lapset asuvat äitinsä luona. Miehellä on iso omakotitalo, jossa hän asuu yksin. Lisäksi hänellä on koira.
Toinen lapsista on lukiossa, toinen aloittanut opiskelut. He käyvät sairaalassa katsomassa isäänsä päivittäin. Lisäksi heidän on pakko ryhtyä hoitamaan käytännön asioita, sillä isän koira pitää hoitaa, laskut pitää maksaa ja omakotitalo pitää huoltaa. Äiti, ex-vaimo, auttaa lapsia parhaansa mukaan, mutta hän ei voi ryhtyä hoitamaan ex-miehensä asioita. Tilanne jatkuu kuukausia. Kukaan ei kysy, miten lapset jaksavat. Kukaan ei tarjoa heille apua.
Näitä esimerkkejä voisi luetella enemmänkin, mutta tämä riittäköön tällä kertaa.
Olen sitä mieltä, että Suomessa tarvitaan asennemuutosta. Ihminen on nähtävä osana ”sosiaalista kontekstiaan” eli perhettä. Jos halutaan ehkäistä perheiden uupumista, pitää terveydenhuollon ja sosiaalitoimen tehdä yhteistyötä tiiviimmin. Ei voida hoitaa vain potilasta, pitää hoitaa myös perhettä. Nykyinen individualistinen ajattelutapa ei yksinkertaisesti toimi.
Terveydenhuoltoon on saatava rutiinisti toimintatavaksi, että kysytään potilaan perheen tilanne – aina kun joku sairastuu vakavasti, pitäisi selvittää miten muut selviävät. Usein jopa se riittäisi, että joku vain kysyisi, selvittäisi ja välittäisi.
Ihminen, jonka läheinen sairastuu vakavasti, on sokissa. Ei hän osaa hakea apua. Hyvä kun selviää tilanteesta, jotenkin kutenkin räpiköi. Avun on tultava luokse.
Tein taannoin lehteen juttua sairaalapastoreista, jotka ovat sairaaloissa auttamassa ja kuuntelemassa potilaita sekä hänen omaisiaan. Kuulostaa hyvältä, mutta itse en esimerkiksi ollut koskaan kuullutkaan, että myös potilaiden omaiset voisivat saada keskusteluapua. Varmasti myös on paljon muita tahoja, jotka tarjoavat vähintäänkin keskusteluapua kriisitilanteissa. Mutta olen ihan varma, että kriisin keskellä oleva ihminen ei noita palveluja osaa käyttää.
Ei olisi iso vaiva, jos sairaalassa potilasta hoitavat terveydenhuollon henkilöt vähintäänkin kertoisivat, mitä apua on saatavilla. Tai edes joku kertoisi. Se olisi edes jonkinlainen pelastusrengas. Nyt ihminen jätetään yksin uimaan kylmään veteen.