Olen vakaasti päättänyt, että minusta ei tule vanhana mummonakaan sellaista ihmistä, joka aina katselee kaihoisasti menneeseen, ”kultaisiin aikoihin”. Se on rasittava asenne. Nyt aion kuitenkin hieman livetä päätöksestäni, pahoitteluni jo etukäteen.
En usko, että olen ihan väärässä jos yleistän seuraavasti: ennen vanhaan riitti, kun oli tavallinen, nykyisin pitäisi pyrkiä olemaan erityinen.
Tarkoitan tällä sitä, että aiemmin ihminen oli onnistunut elämässään, kun hän kävi normaalissa työpaikassa, eli normaalisti ja sai säntillisen elannon. Ei tarvinnut erottautua massasta. Nykyisin onnistumisen mitta on muuttunut.
Vallalla ovat uudet teesit. Niiden mukaan pysähtyminen on myrkkyä: Ihmisen pitää koko ajan pyrkiä korkeammalle, muuten joku tulee ja potkaisee alas. Kasvu on tärkeintä, mutta maha ei saa kasvaa. Työelämään tulee osallistua täysillä, mutta myös perhe-elämä pitää hoitaa täysillä. Lisäksi pitää tehdä gourmet-aterioita, harrastaa viinejä, käydä kuntosalilla, sienestää, kalastaa, marjastaa ja juosta maratoneja.
Tällaista tavallista ihmistä tämä kaikki ahdistaa. Ei riitä, että on jossain hyvä – pitäisi olla huippu. Ei riitä, että on tavallinen perheenäiti – pitäisi olla superäiti.
Jos joskus kokee tehneensä hyvin työnsä, se tarkoittaa vain, että ensi kerralla töitä pitäisi tehdä kaksin verroin. Paikoilleen ei saa jäädä.
Toisaalta mitäpä noista teeseistä. Voihan sitä olla lotkauttamatta korvaansakaan kaikille noille vaatimuksille, jotka näyttäisivät olevan tiettyjen tahojen lobbaamia.
Oma elämä on oma, eikä sen kulku ole muiden päätettävissä. Malja tavalliselle elämälle!