Ei mikään tavallinen museokäynti

Haltioitunut. Se kuvasti parhaiten oloani vierailtuani maanantaina Aamos Rex taidemuseossa Helsingissä. Jo pitkään on puhuttu siitä, miten museoiden pitäisi tarjota elämyksiä. Tämä museo onnistui siinä ainakin minun kohdallani.

En ole ollut aiemmin mitenkään erityisesti mediataiteen ystävä, vaikka sinänsä tykkään nykytaiteesta enemmän kuin perinteisistä 1900-luvun lopun maalauksista. Yleensä vain näkemäni mediateokset ovat olleet kuvaruutuja tai valkokankaalle heijastettuja enemmän ja vähemmän käsittämättömiä elokuvia. Aika harvoin ne ovat herättäneet mitään sellaista fiilistä, että onpa upeaa. Tai no, joskus ne ovat olleet kantaa ottavia ja saaneet sitä kautta ajattelemaan. Mutta tunneside on puuttunut.

Tämä museokäynti oli toisenlainen. Tietenkin jo itse rakennus, maanalainen, oli mielenkiintoinen ja arkkitehtuuriltaan erikoinen. Valo tuli kauniisti kattoikkunoista ja aula oli valoisa, vaikka oikeasti oltiin maanpinnan alapuolella.

Kun museon sisälle astui, astui pimeyteen. Ensimmäinen teos, Black waves, oli aika perinteistä mediataidetta. Valkokankaalle oli heijastettu piirroskuviota, jossa meri kuohui. Taustalla yksinkertaista pianon ääntä. Sinänsä ihan kaunis teos, mutta ei mitenkään poikkeuksellinen. Tällaisia teoksia näkee usein taidemuseoissa.

Seuraava teos oli sen sijaan jotain muuta. Oli kuin olisi astunut viidakkoon. Ei ollut enää yhtään museo-olo. Sokkeloisessa ympäristössä oli paljon ihmisiä – ja eläimiä. Lattialla ja seinissä liikkui iso määrä värikkäitä piirroseläimiä: sammakoita, krokotiileja, perhosia, kaloja, jopa valas. Niiden päällä saattoi kävellä ja yrittää ottaa niitä kiinni. Jos koski seinään, siihen alkoi ilmestyä lisää piirroksia. 

Oli maanantai-iltapäivä ja tuo kyseinen näyttelytila oli ihan täynnä ihmisiä. Mukana oli paljon lapsia, jotka arvatenkin olivat innoissaan. Se oli kuin leikkitila, jossa myös aikuiset osallistuivat. Hieno tunnelma. Pimeyden keskellä valtava väriloisto.

Tämän jälkeen eksyin reitiltä. Päädyin seuraavaksi katsomaan Sigurd Frosteruksen kokoelmaa. Se oli perinteinen taidenäyttely, jossa oli tauluja seinällä. Kultakauden maalauksia ja vastaavia. Toisaalta siellä oli myös ikään kuin huone, jonne pääsi istumaan arvokkaan näköisille tuoleille. En ihan ymmärtänyt tuon huoneen tarkoitusta. Ehkä sen idea oli korostaa eroa perinteisen taiteen ja mediataiteen välillä? Ainakin siltä se vaikutti.

Tulin ulos museosta takaisin valoisaan aulaan. Sen jälkeen katsoin uudelleen esitettä ja huomasin, että olin kokonaan ohittanut pääsalin näyttelyn. Menin siis uudelleen sisälle. Museo-opas kehotti pysyttelemään oikealla, jotta päätyisin pääsaliin. Toisella kerralla onnistuin enkä eksynyt viidakossa.

Wau. Pääsalin taideteos, Vortex of Light Particles, oli upea. Esitteen mukaan se kuvaa veden liikettä, mutta itselleni tuli mieleen avaruuden musta aukko. Tuollaiseksi sen voisi kuvitella. Teos oli majesteetillinen. Tuli hieman samanlainen tunne kuin jossain valtavassa kirkossa. Jotkut olivat käyneet makaamaan keskelle salia, ja itsellenikin tuli tunne, että olisi hienoa hiljentyä sen ääreen pidemmäksi aikaa. Lattia kuitenkin oli aika ankea, kivilaatta, joten en käynyt makaamaan. Toisaalta epäilen, että jos lattiasta oltaisiin tehty mukavampi, sinne olisivat jääneet ihmiset loppupäiväksi rentoutumaan ja katsomaan hypnoottista pyörivää liikettä. Oli jotenkin sellainen olo, että oli keskellä jotain suurta. Se oli ehkä parasta koko museossa: taideteokset eivät olleet ihmisen ulkopuolella, vaan ihminen pääsi niiden sisälle.

Pääsalista pääsi pienen odotustilan kautta pehmustettuun saliin, jossa oli videotaideteos Crows are chased and the chasing crows are destined to be chased as well, transcending space. Oli ihan hyvä, että sali oli yltympäriinsä pehmeää mattoa, sillä istuin välittömästi lattialle. Kun videoteos oli käynnissä, meno oli sen verran hurjaa, että oli parempi istua. Teoksessa linnut lentävät huimaa vauhtia ja silmissä käy aikamoinen graafinen vilinä. Aika lailla tuli sellainen olo, kun joskus planetaariossa vuoristoradassa – ihan kuin kiitäisi itsekin jossain valtavaa vauhtia. 

En tiedä pilaanko jonkun toisen museokäynnin hehkuttamalla tässä museota liikaa tai kertomalla siitä liikaa. Toisaalta sanoisin, että parempi käydä itse ja kokea. Sopii lapsille (kunhan varautuu pitämään kädestä, sillä matkalla on pimeää), museoista piittaamattomille ihmisille ja monille muillekin.  Tätä museota ei kannata ohittaa. Eikä tämä ole maksettu mainos.

Amazing America, osa 2

Parissa viikossa kännykkäni muistiinpanoihin on kertynyt lukuisia pieniä kokemuksia/ihmetyksen aiheita Yhdysvalloista, joten tarina jatkuu. Jos et ole vielä lukenut ensimmäistä aiheeseen liittyvää blogiani, se löytyy täältä. Havainnot saattavat tuntua hieman hajanaisilta. Olen kirjoitellut niitä ylös bussi- ja metromatkoilla sekä kahvitauoilla.

Ensin muutamia havaintoja julkisesta liikenteestä Washingtonissa. Kuljemme arkisin päivittäin bussimatkan Bethesdasta Silver Springiin, kielikoulusta kotiin. Bussissa tuntuu aina siltä, että olemme jollain tavoin poikkeavia. Matkustajista on noin 47 prosenttia ihmisistä mustaihoisia, 47 prosenttia latinoja ja loput 6 prosenttia valkoihoisia. Jälkimmäiset ovat joko eläkeläisiä, vanhuksia tai teini-ikäisiä koululaisia. Eli työikäiset valkoihoiset eivät matkusta bussilla. Syy on se, että he kulkevat omilla autoilla.

Jos olisimme halunneet omaksua todellisen amerikkalaisen elämäntyylin, meidän olisi pitänyt yhden sijaan vuokrata kaksi autoa: toinen miehelleni ja toinen minulle. Tosin minä en mielelläni aja täällä, sillä jännitän kaupungin ruuhkissa ajamista – joten ehkä se ei olisi ollut käytännössä toimiva vaihtoehto.

Täällä kaikki on suunniteltu autoilua ajatellen. On isot moottoritiet, mutta myös pienemmät kaupunkialueilla kulkevat tiet ovat monikaistaisia. Esimerkiksi tässä lähistöllä monet ihan tavalliset tiet ovat kahdeksankaistaisia eli niissä on neljä kaistaa molempiin suuntiin. Siten autoja mahtuu liikkumaan paljon. Tosin kun autoja on valtavasti liikkeellä, ruuhkia syntyy.

Autoilemaan houkuttelee myös bensan halpa hinta: se maksaa alle puolet siitä mitä Suomessa. Lisäksi parkkimaksut ovat sangen maltillisia. Esimerkiksi läheisessä Silver Springissä sekä Bethesdassa parkkimaksu on julkisessa parkkitalossa dollarin tunnilta (eli 0,86 euroa) – eli vähemmän kuin kotipuolessamme Jyväskylässä. Washingtonin keskustassa toki on isojen kaupunkien tapaan kallista parkkeerata, mutta sielläkin voi selvitä 30-40 dollarin päivämaksulla.

Tämä omalla autolla ajamisen kulttuuri on saanut miettimään, mitä tekevät ne keski- ja yläluokkaiset amerikkalaiset, jotka eivät syystä tai toisesta pysty ajamaan autoa? He poikkeavat normista. Ehkä he valitsevat asuinpaikkansa niin, että se on kaupungin keskustassa? Toisaalta oma omakotitalo tähtilippuineen näyttäisi olevan täällä se juttu, joten tilanne on ristiriitainen. No, riittävän varakkailla on mahdollisuus järjestää itselleen kuski, tilata taksi tai ottaa uber.

On muuten mielenkiintoista, miten Washingtonin kokoisessa paikassa julkisen liikenteen reittiopas voi toimia niin surkeasti. Helsingissä reittiopas kertoo yleensä hyvin, milloin bussi lähtee ja mihin pitää kävellä. Täällä reittiopas antaa ihmeellisiä vaihtoehtoja eivätkä bussiaikataulut pidä paikkaansa. Parempi on mennä pysäkille odottelemaan.

Pieni mielenkiintoinen yksityiskohta busseihin liittyen: pyörän voi ottaa bussimatkalle mukaan, jos laittaa sen telineeseen bussin etupuskuriin. Näppärää.

On yllättävää, miten hiljaista metroissa on. Myönnän, että emme kulje yleensä pahimpaan ruuhka-aikaan arkisin. Mutta silti. Olen matkustanut metrovaunussa Washingtonin keskustasta Silver Springiin loppumatkan ihan yksin – suurin osa metrovaunuista oli tyhjiä.

Syy lienee se, että ihmiset kulkevat omilla autoilla. Täällä se on vielä mahdollista, toisin kuin huomattavasti ruuhkaisemmassa New Yorkissa. Olimme juhannuksena siellä eikä olisi tullut mieleenkään mennä Manhattanille omalla autolla. Siellä metrot olivat täynnä, ja kadut olivat täynnä autoja ja ihmisiä – ihan erilainen meininki kuin täällä Washingtonissa. Täällä kun kävelee hieman kauemmas keskustan museokortteerista, saa kävellä isoja katuja yksin.

Mietin tänään Washingtonin kasvitieteellisestä puutarhasta metroasemalle kävellessäni, että miten voi Yhdysvaltain pääkaupungissa olla sunnuntaina iltapäivällä yhtä hiljaista kuin Kauhavan keskustassa konsanaan. On vain valtavia upeita rakennuksia, isot tiet, mutta ei ristin sielua missään. Majesteettista hiljaisuutta.

Kirjoittaessani tuossa aiemmin keski- ja yläluokasta, tein sen tarkoituksella. Halusin korostaa sitä, että täällä elämä on erilaista riippuen siitä, missä asemassa on. Luokkaerot ovat selvät. Suomessakin saatetaan puhua luokkayhteiskunnasta, mutta ei meillä voida vielä yhtä räikeästi nähdä luokkaeroja käytännössä. Täällä näkee selvästi yhteiskunnan jakautumisen erilaisiin ihmisryhmiin, rikkaisiin, hyvin toimeen tuleviin, huonopalkkaisiin duunareihin, köyhiin ja kerjäläisiin.

Yksi ilmentymä yleisen sosiaaliturvan puutteesta on, että eläkeikäisiä on töissä kaupan kassoilla. Melko monet kaupan kassoilla työskentelevistä ovat tummaihoisten ja latinojen ohella iäkkäitä valkoihoisia. Iäkkäin myyjä, jonka olen tähän mennessä tavannut, oli ruokakaupan kassalla työskennellyt yli 70-vuotiaan näköinen valkoihoinen nainen. Hänellä oli valkoiset hiukset, ryppyiset kasvot ja vahvat lukulasit. Hänen oli vaikea tarkistaa kuitista, oliko hinta mennyt oikein.

Jokainen on oman onnensa seppä. Jos ei ole hoitanut itselleen eläkettä tai sairausvakuutusta, ei voi jäädä eläkkeelle eikä saa hoitoa.

Olen ihmetellyt, miksi täällä lähes kaikki näkemäni kerjäläiset ovat valkoihoisia. Onko syynä se, että valkoihoinen kerjäläinen saa herkemmin rahaa? Vai se, että tummaihoisilla ja latinoilla on parempi sosiaalinen yhteisö, joka pitää huolta?

Kerjäläiset ovat saaneet miettimään, mitä on köyhyys nykymaailmassa. Näin autotien varrella kerjäämässä lihavan valkoihoisen naisen, joka kertoi olevansa sairas ja koditon. Vaikka nainen varmasti tarvitsi apua, tuli silti väistämättä mieleen, että hän ei ainakaan tarvitsisi lisää ruokaa. Heti kun tämä ajatus iski mieleen, ryhdyin miettimään omassa päässäni pyöriviä stereotypioita. Ei, nykyisin köyhät eivät enää ole laihoja muutoin kuin kehitysmaissa. Päinvastoin: länsimaissa ja kehittyvissäkin maissa köyhät ovat helposti lihavia, sillä roskaruoka, sokeria ja rasvaa runsaasti sisältävät einekset, ovat halpoja. Vaatii enemmän elämänhallintaa, omaa panostusta ja usein myös rahaa, jotta voi syödä terveellisesti.

Näin pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon syntyneenä ja tottuneena toivon, ettei suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan anneta rapautua. Toivon, että kaikista pidetään huolta. Mitään hyvää en näe siinä, että osa putoaa kyydistä. Tätä tapahtuu jo Suomessakin, mutta meillä sentään on pyrkimys siihen suuntaan, että ihmisillä olisi ruokaa, terveydenhuolto ja katto päänsä päällä.

Yhteiskunnan jakautuminen näkyy täällä paitsi ihmisten taloudellisen tilanteen aikaansaamina luokkaeroina, myös ihonvärin mukaisina eroina. Vaikka täällä on iso joukko hyvin menestyneitä keski- ja yläluokkaisia tummaihoisia ja latinoja, silti alemmassa tuloluokassa heitä on selvästi eniten.
Latinoamerikkalaisia on paljon palveluammateissa, mikä toisinaan hankaloittaa asiointia. Kaikki eivät osaa hyvin englantia – ja joskus voi aksentin vuoksi olla vaikea saada puheesta selvää. Myös meidän lähipuistossamme kuulee usein enemmän espanjaa kuin englantia.

Täällä on edelleen ihonväristä johtuvia ennakkoluuloja, mikä on saanut aikaan vastareaktioita. Kävellessäni omakotitaloalueella näin kyltin, jossa luki ”Black lives matter”. Kyseessä on kampanja rasismia vastaan.  Itse olin jotenkin ajatellut, että rasismista olisi Yhdysvalloissa jo päästy, mutta näin ei ole. Vaikka tummaihoisia on korkeissa tehtävissä, ennakkoluuloja on edelleen. Huomiota ovat saaneet poliisin kovat otteet ja tapaukset, joissa mustaihoisia ihmisiä on ammuttu.

Näyttäisi siltä, että kyltit pihoissa ovat muutoinkin tapa ottaa kantaa. Nyt kun edessä ovat marraskuussa kongressivaalit ja esivaalit ovat pian, pihoilla näkee yleisesti vaalikylttejä. Niissä tuodaan esiin perheen poliittinen näkemys ja ilmaistaan, ketä täällä kannatetaan. Tällainen avoimuus tuntuu oudolta, sillä Suomessa harva kertoo puoluekantansa.

Yksi asia, mikä kaikista ennakkotiedoista ja Hollywood-elokuvien katselusta huolimatta on täällä Yhdysvalloissa yllättänyt, on ruoka. Vaikka osasin odottaa, että täällä on epäterveellistä ruokaa tarjolla, odotukseni ovat ylittyneet. Kaupoissa on tarjolla valtava määrä donitseja, muffinsseja ja jos jonkinlaisia kakkuja. New Yorkin reissulla olimme yhden yön hotellissa Manhattanin ulkopuolella New Jerseyssä. Hotelli oli ihan hyvä, mutta aamiainen oli jopa minulle, herkkuja rakastavalle, liikaa. Pääroolissa olivat sokeriset herkut: muffinssit, suklaacroissantit, vohvelit, wienerit, keksit. Lisäksi oli vaaleaa paahtoleipää, jogurttia, munakokkelia, pekonia yms. Hedelmiä oli vain koristeenomaisesti esillä. Mitään kasviksia ei ollut tarjolla, ei tomaatteja ei kurkkuja ei mitään.

No, tämä ei tietenkään ole koko totuus. Päivisin esimerkiksi Bethesdassa näkee, että useimmat ihmiset ostavat itselleen lounaaksi salaatin. Eli ihan terveellistä elämää täällä monet viettävät. Ehkä he eivät valtavasta herkkutarjonnasta huolimatta sorru syömään sokerisia leivonnaisia joka päivä. Eikä lihavia ihmisiä näe täällä ollenkaan niin paljon kuin etukäteen olin ajatellut. Muutaman superlihavan, kaksi istumapaikkaa vievän ihmisen, olen nähnyt.

Niin paljon kuin muoviroskasta on viime aikoina puhuttu, täällä sen rajoittamisesta ei vielä näy mitään merkkejä. Hotellissa aamiaisella suurin osa tarjoilussa käytettävistä astioista oli kertakäyttöisiä. Kaupoissa ovat kasvikset ja hedelmät muovipakkauksissa. Pakkausjätettä syntyy paljon. Meillä ei ole täällä asunnossamme mahdollisuutta kerätä biojätettä erilleen, joten sekajätettä syntyy paljon. Ainoastaan paperille, pahville ja muovipulloille on erilliskeräys. Toki tämä vaihtelee varmaan alueittain ja asunnoittain.

Jätehuolto on sellainen, että parvekkeellamme ovat jäteastiat, jotka siirrämme keskiviikkoisin kadun varteen. Asumme townhouse-tyyppisessä talossa eli kyseessä on ikään kuin kolmikerroksinen rivitalo. Alimmassa kerroksessa on kellarikerros, josta pääsee takapihalle, keskikerroksesta on sisäänkäynti (rinnetalo), keittiö ja olohuone ja ylimmässä kerroksessa ovat makuuhuoneet. Suomeen verrattuna jätehuolto ei ehkä ole näppärintä, kun pitää kuskata noita jäteastioita edestakaisin. Toisaalta tämä järjestelmä on kuitenkin ihan ok, jos vertaan sitä Sveitsissä käytössä olleeseen järjestelmään. Siellä aikoinaan asuessamme piti tottua siihen, että parvekkeella oli aina haisevia jätepusseja. Jätepussit sitten roudattiin tiettyinä päivinä kadun varteen, josta jäteauto ne poimi. Voit vain kuvitella, millainen oli haju, kun perheessä oli tuolloin yksi vaippaikäinen lapsi. Jätemaksu oli jätepusseissa – eli piti ostaa kaupasta tietynlaisia pusseja.

Lopuksi vielä muutama positiivinen asia, ettei koko blogi sorru vain kriittisiin huomioihin. Ehdottoman positiivista on, että täällä kaikkialla ilmastointi toimii. Ei tarvitse kärsiä kuumuudesta metroissa, busseissa eikä rakennuksissa. Toisin on Suomessa, joissa useissa paikoissa ei ilmastointia ole lainkaan. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, sillä ei niitä kuumia päiviä ole niin valtavasti.
Meillä kotona täällä ilmastointi toimii hyvin – helposti tulee säädettyä se jopa liian tehokkaalle, jolloin tulee kylmä. Toinen ehdoton plussa on jääpalakone. Pakastimen ovesta saa aina painamalla lasiinsa jäitä ja kylmää vettä. Se on arjen ylellisyyttä näin lämpimillä ilmoilla.

Positiivista Yhdysvalloissa ovat myös varakkaat säätiöt ja yksityiset hyväntekijät, joiden myötä täällä on monia hyviä asioita kaikkien saatavilla. Washingtonissa esimerkiksi suuri osa museoista on ilmaisia, eli niihin pääsee maksutta sisälle. Tämä on alkujaan brittiläisen tutkijan James Smitshonin Yhdysvalloille luovuttaman perinnön ansiota. Tarjolla on iso määrä toinen toistaan hienompia museoita. Olemme jo käyneet mm. luonnontieteellisessä museossa, kansallisessa taidemuseossa sekä lento- ja avaruusmuseossa. Lisäksi pääsee ilmaiseksi vierailemaan Smithsonian hienossa eläinpuistossa, jossa on myös pandoja.
Bethesdassa vietän usein aikaani julkisessa kirjastossa, jonka taustalla on niin ikään yksityinen hyväntekijä. Tyttäreni englanninopettaja esitteli järjestelmää ylpeänä: kirjastoja on Montgomeryn alueella useita ja kaikki ne ovat ilmaisia. En viitsinyt kertoa, että Suomessa on valtava määrä ilmaisia kirjastoja .
Niin tai näin, on kieltämättä hienoa, että rikkailla ihmisillä on halua perustaa säätiöitä ja tukea yhteiskunnan kehitystä omalla panoksellaan.

Olemme nyt reissun myötä testanneet kumpaakin suurta uuden ajan jakamistalouden alustaa: Airbnb:tä ja Uberiä. Molemmista kokemukset ovat hyvät, vaikka vähäiset. Asunto on ollut suositustensa veroinen, ja asuinalue myös. Uberilla tulimme lentokentällä ja hyvin meni.

Ei ole epäilystäkään, että tämä trendi tulee jatkumaan. Tulevaisuudessa varmaan myös monet muut asiat siirtyvät jakamistalouden pariin. Polkupyöriä ja autoja jo onkin, mutta helposti voisi kuvitella, että myös jotkin muut koneet ja laitteet tulevat yhteiskäyttööön. Meillä on jaettu tulevaisuus.

Maassa maan tavalla – Amazing America

Terveiset Washingtonista! Heti kun lapset pääsivät kesälaitumelle lähdimme kuukaudeksi rapakon taakse. Mieheni on Marylandin yliopistossa kesäkuun ajan vierailevana tutkijana, itse turisteeraan lasten kanssa. Nyt on reilu viikko takana – ja on aika koota tähän mennessä kertyneitä kokemuksia kasaan. Minulla on tapana kirjata ylös matkan varrelta ihmetyksen ja ihastuksen aiheita. Here you are!

Alkuun yksi kokemus välietapista Islannista. Lentomme kohti USAa lähti Helsingistä reilusti myöhässä. Tämän vuoksi emme ehtineet Islannissa vaihtaa koneeseen, joka olisi vienyt meidät Washingtoniin. Jouduimme jäämään Reykjavikiin yöksi. Saimme päivän aikaa kiertää kaupungissa.

Täytyy sanoa, että Islanti on aivan omanlaisensa paikka. On outoa, kun missään ei ole metsiä, on vain karua kivistä kumpuilevaa maata ja tulivuoria. Näkee kauas. Vielä kauemmas kuin kotiseudulla Pohjanmaalla.

Reykjavik oli sievä pieni kaupunki. Pääosin matalia rakennuksia, söpöjä rintamamiestalon näköisiä taloja. Lähempää katsottuna yllättäen paljastui, että nuo talot oli päällystetty pellillä, vaikka ne näyttivät etäältä puisilta. Peltilevyistä paistoivat maalin alta saumat ja naulat. Lieneekö pellityksen syynä ankara ilmasto ja sateet? Tai puun vähyys?

Reykjavikissa on turismi lisääntynyt valtavasti viime vuosina. Tämä näkyy siinä, että joka puolella oli pieniä putiikkeja, joissa myytiin paikallista designia ja turistikamaa. 

Ilmeisesti Islannin lentokenttä ei ole ihan alun perin tarkoitettu noin suurille kävijä-/lentomäärille, sillä siellä oli melkoinen kaaos. Matkalaukkumme eivät aluksi löytyneet mistään. Saimme ne vasta aamulla.

Jos pitäisi tähän mennessä (siis vasta reilun viikon vierailun jälkeen) kertoa yksi keskeisin kokemus Yhdysvalloista, se olisi ihmisten kohteliaisuus ja ystävällisyys. Kun lopulta pääsimme pitkäksi venyneen matkamme jälkeen majapaikkaamme Silver Springissä, tapasimme heti naapurit. Naapurin Samantha kysyi oitis, tarvitsisimmeko ruokaa. Hän ilmoitti, että tuo meille kohta syömistä. Kohta hän jo soitti ovikelloa ja toi hedelmiä ja keksejä. Samantha sanoi, että auttaisi mielellään, jos meillä olisi jotain kysyttävää tai tarvitsisimme jotain.

Kohteliaisuutta on joutunut tällaisena jurona suomalaisena opettelemaan nyt oikein olan takaa. Suomessa ei kohteliaisuuksia liiemmälti harrasteta – usein ihmiset eivät esimerkiksi tervehdi toisiaan. Täällä ei sellainen peli vetele. Lähes aina, kun tapaa jonkun naapurin tai menee minne tahansa, ihmiset hymyilevät, katsovat silmiin ja kysyvät ”How are you?”. On pakko oikein keskittyä siihen, että osaa katsoa silmiin ja hymyillä: ”Fine, thanks!” Kun naapuriperhe oli käymässä, oli mukava keskustella, kun koko perhe oli niin ystävällinen ja kohtelias, perheen pienimmästä 8-vuotiaasta lähtien. Tuossa olisi paljon opittavaa meillä suomalaisilla – itseni mukaan lukien.

Kohteliaisuus näkyy myös liikenteessä. Vaikka itse olen vasta ajanut melko vähän täällä, olen jo huomannut, miten erilaista se on kuin Suomessa. Täällä saa aina saa vaihdettua kaistaa, sillä ihmiset antavat kohteliaasti tilaa. Kerran jäin odottamaan, kun pörheän näköinen urheiluauto oli tulossa tielle ennen minua. Nuori mies ratissa pysäytti autonsa ja näytti kädellä, että rouva on hyvä vain. Rattiraivoa ei ole näkynyt. Onkohan tämä vain alkuvaiheen onnea?

Täällä näkyvät tuloerot selvästi. Köyhät ovat oikeasti köyhiä, sillä sosiaaliturva on olematon. Moottoritien ulosmenorampilla näkyi kerjäämässä toisen jalkansa menettänyt mies, ja toisena päivänä nuorehko nainen. Jälkimmäisen plakaatissa luki: ”Olen vararikossa, ei rahaa, ei asuntoa, kaikki apu tervetullutta, Jumala siunatkoon sinua.” Tuntuu jotenkin oudolta, että ihmiset ovat tuollaisessa tilanteessa maassa, joka on yksi maailman rikkaimmista. 

Lapseni käyvät kielikoulussa Bethesdassa, joka on yksi hyvin toimeentulevien alueista. Siellä näkee viimeisen päälle laitettuja omakotitaloja. Pihalla on puutarhuri hoitamassa kasveja ja puistoissa on nuoria naisia, jotka ovat ulkoiluttamassa perheen koiria tai lapsia. Pihassa liehuu Yhdysvaltain lippu – ja nurmikon pituus on varakkuuden mitta. 

Itse olen Suomalaiseen tapaan tottunut siihen, että voi kävellä paikasta toiseen. Täällä kävely tuntuu oudolta. Se on epätavallista. Kaupunkien keskustoissa kyllä kävellään, mutta rauhallisilla asuinalueilla, kuten täällä, autoillaan. Monin paikoin kävelyteitä ei edes ole. Pyöriä ei näy. 

Autojen valta näkyy myös jalakulkureiteillä: suojateitä isojen teiden yli on hyvin harvassa. Eli kannattaa katsoa reitti etukäteen.

Yhden kadun varrella oli kyltti, jossa kerrottiin, että alueella on naapurivalvontaa. Eli jos joku havaitsee, että lähistöllä liikkuu joku epäilyttävä henkilö tai tapahtuu jotain epäilyttävää, siitä ilmoitetaan hätänumeroon. Uskalsin tästä kyltistä huolimatta kulkea kyseisellä kadulla – yritin näyttää mahdollisimman normaalilta ja siltä, että tiedän mihin olen menossa.

Hieman yliampuvana pidän sitä, että vanhemmat ovat muodostaneet rinkejä turvaamaan koululaisten kotimatkaa. Iltapäivisin näkyy äitejä keltaisissa liiveissä ohjaamassa koululaisia koteihinsa. Missään ei tuohon aikaan juuri näy liikennettä ja noilla pienillä kujilla ajellaan muutenkin hitaasti, joten tuntuu hassulta tuollainen varovaisuus. 

Pienenä omituisuutena silmiini ovat osuneet sähköjohdot. Kyllä, sähköjohdot. Sähköjohtoja ja -tolppia on nimittäin joka paikassa ristiin rastiin katujen varsilla. Jopa vilkkailla keskusta-alueilla. Se on kummallista. Ei ihme, että elokuvissa usein voro katkaisee jostain talosta sähköt. Se on täällä todellakin helppoa, kun johdot ovat ilmassa. 

Suomessa kaupungeissa sähköjohtoja ei näy, sillä kaikki kulkevat maan alla. Maakaapelointi on turvallisempaa ja varmempaa esimerkiksi myrskyjen kannalta. Johtojen kaivaminen maan alle tietenkin vaatii yhteistä suunnittelua ja kunnallistekniikkaa – mikä saattaisi olla syy siihen, että Yhdysvalloissa johdot kulkevat yhä ilmassa. Ehkä täällä on ajatus, että jokainen hoitakoon omat johtonsa.

Olen jo useaan otteeseen täällä ihmisten kanssa keskustellessani havainnut, miten ylpeitä he ovat omasta maastaan. Yhdysvalloissa kaikki on parhaiten – täältä tuskin kukaan haluaa lähteä koskaan pois. Tyttäreni englanninopettaja kysyi viikon jälkeen, että surettaako jo, kun joudumme jo muutaman viikon kuluttua lähtemään. Totesin varovasti, että ei nyt mitenkään valtavasti, sillä heinäkuu on Suomessa mukavaa loma-aikaa. Toki kiirehdin sanomaan, että on hienoa, kun pääsimme vierailemaan Amerikassa ja viihdymme hyvin. Kohteliaisuus ennen kaikkea.

Motivaatiota popularisointiin & tutkijoiden kootut selitykset

Tämä blogi on julkaistu aiemmin Tiedepop-sivustolla.

Kirjailija Sakari Topelius (1818–1898) tunnetaan paljon muustakin kuin saduistaan. Hän oli toimittaja, maantieteilijä, professori ja yliopiston rehtori, joka otti kantaa ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Topeliusta järkyttivät metsien ryöstöhakkuut, jotka olivat tuolloin yleisiä, sillä maa teollistui nopeasti. Häntä huolettivat myös köyhälistön kurjistumisen seuraukset.

Topelius on yksi esimerkki siitä, miten ylipistokoulutuksen saaneet ihmiset aikoinaan osallistuivat aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Oli aivan tavallista, että yliopistoihmisistä tuli myös poliitikkoja ja vaikuttajia. Esimerkiksi K.J. Ståhlberg (1865—1952) oli oikeustieteilijä, Lauri Relander (1883 – 1942) teki ennen politiikkaan siirtymistään tieteellisen uran. Eemil Nestor Setälä (1864 – 1935) vaikutti paitsi kielitietelijänä ja professorina, myös merkittävänä valtiomiehenä, joka oli luomassa itsenäisen Suomen kulttuuripolitiikkaa ja perustuslakeja.

Missä ovat tutkijat nykyisin, kun yhteiskunnallisista asioista keskustellaan? Olisi paljon ilmiöitä, joihin ottaa kantaa: sote- & maakuntauudistus, ilmastonmuutos, maahanmuuttoasiat & kansallismielisyys, vaihtoehtoiset faktat, hopeavesi, rokotekielteisyys ja niin edelleen. Tutkijoilta kuulee julkisuudessa kommentteja, mutta enemmänkin toivoisi sivistyneitä näkemyksiä, tutkimustietoa ja faktoja pöytään.

Olen kerännyt syitä, jotka vähentävät tutkijoiden intoa tieteen popularisointiin ja estävät osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ja tässä samalla olen miettinyt, miten nämä esteet voitaisiin selättää. Tässäpä listausta:

1. Ajan puute

Kuten kaikilla, myös tutkijoilla on nykyisin kiire. Professoreilla menee paljon aikaa tutkimusrahoituksen hakemiseen ja siitä raportointiin. On opetusta, jatko-opiskelijoiden ohjaamista, hallinnollisia tehtäviä ja monta eri tutkimusprojektia meneillään. Pitäisi myös ehtiä käymään alan konferensseissa. Toisaalta tutkimusrahoituksen saaminen on kiinni tieteellisistä julkaisuista – popularisointia ei lasketa useimmiten minkäänlaisena saavutuksena.

Ratkaisuehdotus: Yliopistojen pitäisi luoda kannusteita sille, että tutkijat tekevät tutkimuksestaan yleistajuisia tiedotteita ja kirjoittavat populaaritiedejuttuja.

2. ”En voi kirjoittaa/kertoa kuin omasta alastani”

Tämä on nykyisin ongelma, sillä tutkimusalat ovat hyvin suppeita. Jos jokainen tutkija kertoo vain juuri siitä, mitä kulloinkin tutkii, paljon arvokasta tietoa jää suuren yleisön ulottumattomiin. Monilla aloilla ei edes ole ketään asiantuntijaa Suomessa.

Usein tutkijoilla on pelko siitä, että jos kommentoi hieman aihepiirin sivusta, kollegat hermostuvat tai hymähtelevät. Kenenkään varpaille ei haluta astua. Itse muistan, miten aikoinaan tutkijana työskennellessäni kirjoitin freelancerina tiedejuttuja muustakin kuin omasta alastani (tutkin äidinmaidon mikrobeja). Tämän johdosta joku kollegoista ihmetteli paheksuvaan sävyyn, miten voin kirjoittaa jutun aiheesta, jota en itse tutki – ja josta en todennäköisesti edes tiedä tarpeeksi. Oli huvittavaa, että siirtyessäni hieman myöhemmin kokopäiväiseksi toimittajaksi lehteen, sain yhtäkkiä ihan vapaasti kirjoittaa mistä aiheesta hyvänsä…

Ratkaisuehdotus: Tutkijana voit hyvin kirjoittaa/kertoa myös laajemmin asioista kuin vain omasta tutkimusaiheestasi. Kannattaa haastattelussa kertoa, jos et ole juuri kyseisen alan asiantuntija tai jos kyseessä on henkilökohtainen mielipiteesi. Tutkijana olet varmasti sivistynyt laajemmin kuin vain suppean tutkimusalasi verran, joten myös mielipiteesi voi olla hyvin arvokas.

3. ”Mitä kollegatkin ajattelevat”

Sitkeästi elää tutkijoiden keskuudessa ajatus, että hyvä popularisoija ja paljon esillä oleva tutkija on yhtä kuin huono tutkija. ”Sillä ei varmaan muuta tekemistä olekaan…”. Tämän tuomitsen kateellisena panetteluna. Kun ei itse uskalla tai kykene osallistumaan keskusteluun ja popularisoimaan omaa tutkimusalaansa, on helppo huudella sivusta. Voi olla, ettei julkisuuden valokeilassa paistatteleva tutkija ole alansa paras, mutta toisaalta myös nobelisteista osa on aktiivisia esiintyjiä. Kun esimerkiksi Kari Enqvist on näkyvillä, se ei tee hänestä yhtään sen huonompaa tai parempaa tutkijaa.

Toisaalta uskon, että kyse on luonteenpiirteestä: osa ihmisistä on lähtökohtaisesti rohkeampia esiintyjiä, osa ujompia – eikä sillä ole välttämättä mitään tekemistä tieteenteon kanssa. Molempia luonteita löytyy tutkijoiden parista. Toisaalta eivät kaikki julkisuudessa esiintyvät tutkijat ole synnynnäisesti innokkaita ja taitavia esiintyjiä – eli sitäkin voi oppia.

Ratkaisuehdotus: Älä välitä siitä, mitä kollegat ajattelevat – tai välitä vain sen verran, ettei se estä tieteen popularisointia. Yliopistojen kannattaisi luoda verkosto, joka tukee, kouluttaa ja tsemppaa niitä tutkijoita, joita tieteen popularisointi kiinnostaa.

4. ”En ole hyvä kirjoittamaan enkä esiintymään”

Tämä on opeteltavissa oleva asia. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla ja onneksi monissa yliopistoissa on sitä varten koulutusta tutkijoille. Olen itsekin vetänyt tutkijoille tieteen popularisoinnin koulutuksia, joissa harjoitellaan omasta tutkimuksesta kertomista ja populaarijutun kirjoittamista. Esiintymistä ja haastattelutilanteita kannattaa harjoitella. Harjoitus tekee mestarin!

Ratkaisuehdotus: Järjestäkää lisää tieteen popularisoinnin koulutusta tutkijoille yliopistoihin, myös professoreille omat kurssit! Itse olen huomannut, että tieteen popularisoinnin kurssille tulevat helposti jatko-opiskelijat, vaikka monesti niistä vielä enemmän hyötyisivät professorit – eli tarvittaisiin oma professorikerho. Tilatkaa minut paikalle, pidän kursseja mielelläni :).

5. ”En halua olla mikään julkkis”

Tämä on ymmärrettävää ja ok. Tutkijana voit itse päättää, miten paljon haluat kertoa. Voit myös kertoa haastateltavalle, että et halua puhua henkilökohtaisista asioista. Eikä ole pakko esitellä vaatekomeroaan.

Median laki kuitenkin pätee. Persoonat ja jollain tavoin erilaiset ihmiset kiinnostavat. Ei ole sattumaa, että esimerkiksi Stephen Hawking on tunnettu tutkija. Voi olla, että jos haluat pysyä virkamiestutkijana etkä sano mielipidettäsi mistään asiasta, sinua haastatellaan harvemmin. Ihmiset ovat kiinnostuneita ihmisistä, niin se vain on.

Toisaalta on ymmärrettävää, että jotkut tutkijat eivät halua julkisuutta, sillä siihen liittyy nykyisin ikäviä lieveilmiöitä. Vaikka tutkijan argumentit olisivat asiallisia, ne voivat johtaa someraivoon ja panetteluun. Tämä pätee etenkin herkillä aloilla, kuten ravitsemustieteessä. Voi olla, että tutkija joutuu kommenttiensa vuoksi ja tutkimustietoa puolustaessaan myrskyn silmään. Vaihtoehtoisia faktoja kannattavat hyökkäävät isolla joukolla kimppuun.

Ratkaisuehdotus: Voit päättää omat rajasi, mistä olet valmis puhumaan. Toisaalta yliopistoihin pitäisi muodostaa tukiverkosto auttamaan niitä tutkijoita, jotka ovat valmiita pistämään itsensä likoon, esimerkiksi ottamaan kantaa herkissä asioissa. Tässä tukiverkostossa voisi olla muita tutkijoita, tiedottajia ja myös yliopiston johtoa. Joillain aloilla saattaisivat toimia myös tutkijoiden yhdessä allekirjoittamat julkilausumat, jotka osoittaisivat, että tutkijat ovat yhtenä rintamana jotain mieltä. Someraivon kohteeksi joutunutta tutkijaa ei saa jättää yksin – eivätkä muut saman alan tutkijat saa pistää päätään pensaaseen ja olla tyytyväisiä, etteivät itse joudu vastaavaan tilanteeseen.

Tuossa ensimmäiset viisi kohtaa. Muitakin selityksiä kyllä löytyy – ja muita ratkaisuja ongelmiin.

Lue viisi kohtaa lisää ja jatkoa blogille sivulta Tiedepop.fi!

 

p.s. Tähän blogiini sain innoituksen ja ideoita vetäessäni Jyväskylän yliopiston kirjastossa paneelikeskustelua ”Voiko tieteellä vaikuttaa – ja pitääkö?”. Kiitos panelisteille hyvistä keskusteluista!

 

 

Joukkorahoitus tekee nöyräksi

Entä jos ei kukaan – ei siis ainutkaan – halua tukea projektia? Tämä ajatus on väistämättä mielessäni. Tänään lanseerasin elämäni ensimmäisen joukkorahoituskampanjan. Haen Mesenaatti.me -sivuston kautta rahoitusta keskeneräiselle kirjaprojektilleni ”Alussa oli äitiyspakkaus”.  Kirja kertoo suomalaiskeksinnöistä. Samalla se on omakohtaista kertomusta X-sukupolven, eli 1980-luvulla nuoruuttaan viettäneen elämästä.

En ole mikään julkkis, pikemminkin arkiharmaa maijameikäläinen. En siksi oletakaan, että oma tarinani varsinaisesti kiinnostaisi ketään – mutta koen, että se sopi silti hyvin kehystarinaksi. Ensinnäkin taustani on tavallinen: sukuni on maaseudulta lähtöisin, mutta olen kaupunkilaistunut. Tarinani kuvaa hyvin sitä, miten ja miksi kaupungistuminen on ollut Suomessa niin nopeaa. Ja miten kouluttautuminen on vaikuttanut siihen, millaisia keksintöjä Suomessa on tehty ennen – ja millaisia nyt.

Toisaalta olen itse koulutustaustaltani mitä suuremmissa määrin aikani tuote. Bioalasta piti tulla Suomeen uusi nokia – joten meitä bioalan ihmisiä koulutettiin tuolloin valtava määrä. Kaiken huipuksi olen nykyisin yrittäjä ja freelance-toimittaja, joten siinäkin mielessä aikani tuote.

Joukkorahoitus, nykyajan innovaatio sekin, sopii hyvin kirjan rahoitusmuodoksi. Ymmärrän hyvin, miksi kysymäni kustantajat eivät kiinnostuneet kirjasta.  Keksintökirjoja on julkaistu jo aiemminkin ja Suomi 100 -pöhinää on liiankin kanssa.  Toisaalta aluksi tarjosin kirjaa pelkkänä keksintökirjana. Idea oman tarinani hyödyntämisestä kehyskertomuksena heräsi vasta myöhemmin.

Mielestäni ei ole järkeä kirjoittaa tekstiä, jota kukaan ei lue – tai tässä tapauksessa kuuntele. Siinä mielessä joukkorahoituskampanja jännittää ja tekee nöyräksi.  Voihan paljastua, ettei idea kanna.

No, jossittelut sikseen. Pyrin olemaan optimisti. Kiitän siis jo etukäteen lämpimästi kaikkia, jotka päättävät lähteä tukemaan kampanjaani! Teidän ansiostanne saan lisää intoa ja energiaa projektin viimeistelyyn.

Ohessa linkki kirjan kampanjasivuille sekä verkkosivuille.

Kuuntele ote kirjasta. Näyte sisältää esipuheen ja ensimmäisen luvun. Laitan verkkosivuille myöhemmin myös toisen näytteen.

Seuraa kampanjaa myös Facebookissa.

 

 

Yrittäjyydestä, somesta ja kirjoittamisen tuskasta

Olen työskennellyt nyt kolme vuotta yrittäjänä. Aika on kulunut käsittämättömän nopeasti. Ehkä se on vanhenemisen merkki. Tässä jälleen välitilinpäätös elämästä yrittäjänä. Näistä taitaa tulla tapa. Seuraavassa hajanaisia ajatuksia.

Olen elämääni aika lailla tyytyväinen. En tavoittele yrittäjänä kuuta taivaalta, isoja tuloja ja valtavaa menestystä, kasvua ja pöhinää. Olen tyytyväinen tähän hiljaiseloon ja rauhalliseen kirjoitustyöhön omassa työhuoneessani. Siihen, että päivällä voin välillä rapsuttaa koiraa, katsoa lintulaudan elämää ja pitää taukojumppia J. Karjalaisen Et Ole Yksin -levyn tahdissa. Tai kuunnella Apulannan Valot pimeyksien reunalla ja laulaa mukana.

Olen kiitollinen siitä, että töitä on riittänyt. Olen saanut jälleen viime vuonnakin perehtyä mielenkiintoisiin tiedeaiheisiin ja tehdä monenlaisia juttuja. Lisäksi olen saanut työstää omaa kirjaprojektia. Tosin se on herättänyt myös tuskaa. Tuskaa siitä, että tuleekohan tästä milloinkaan haaveilemani hyvä ja mielenkiintoinen kirja. Mottoni kun on: On turha kirjoittaa sellaista tekstiä, jota kukaan ei jaksa lukea. Olen joutunut kirjan kirjoitusprosessin varrella vakavissani miettimään, osaanko lainkaan kirjoittaa.

Vaikka olen kirjoittanut työkseni jo monta vuotta, aluksi tuntui, että menin aina kirjaa kirjoittaessani kuin lukkoon. Lopputuloksena oli huonoa ja tylsää tekstiä. Samalla tavoin kuin olisin jännittänyt jotain esiintymistä. Lisäksi tuntui orvolta, kun ketään ei kiinnosta. Olen tottunut siihen, että lehtijuttuja tehdessäni voin kommunikoida suunnitelmistani lehden toimituksen kanssa. Lisäksi usein lehdestä saa kollegoilta mukavia taputuksia olalle, kannustavaa palautetta. Se antaa valtavasti energiaa.

Nyt olen onneksi ehkä päässyt jo pahimman yli – muutaman kerran koko kirjan ideaa jo melko radikaalisti muutettuani. Alkaa olla jo valoa pimeyksien reunoilla. Kirjassa on jo joitain osioita, joihin alan olla tyytyväinen. Se on saavutus. Sinnikkyyttä tämä projekti kyllä vaatii. Mutta eiköhän se vielä siitä. Toivottavasti.

 

Olen syyskuusta lähtien ollut melko epäaktiivinen Facebookissa ja muutoinkin somessa – tosin en ole koskaan edes oikein jaksanut aktivoitua Twitterissä tai muussa sellaisessa. Olen käyttänyt viime aikoina Facebookia lähinnä oman hännän nostamiseen ja mainostarkoituksiin, yrittäjä kun olen.

Jotenkin hyydyin koko systeemiin, jatkuvaan seuraamiseen. Tuntui siltä, että liian iso osa elämästä alkoi kulua toisten elämän seuraamiseen. Ja kun oli aktiivinen, tuli itselle myös tunne, että oli myös pakko olla aktiivinen, joka päivä. Oli pakko olla paikalla ja tykätä kaikkien hyvistä kommenteista.

Minulle tuli tykkäämisahdistus. Facebookin seuraamisesta tuli taakka ja velvollisuus, vaikka todellisuudessahan kukaan ei tietenkään tsekkaile, olenko sattumoisin juuri minä tykännyt hänen päivityksistään.

Toisaalta huomasin, että etenkin kirjaa kirjoittaessani Facebook syö luovuuttani, ei lisää inspiraatiota. Joillain se varmaan vaikuttaa positiivisesti työskentelyyn, mutta minulta se vei energiaa. Pahinta oli, että välillä päivityksissä saattoi olla jotain kuohuttavaa, vaikka uutisista poimittua. Silloin töihin keskittymisestä tuli entistä vaikeampaa. Siksi päätin vähentää Facebookin seuraamista. Nyt seuraan silloin tällöin, kun huvittaa. Ja tykkään vähemmän enkä ota siitä paineita, vaikka ystävät ovatkin minulle rakkaita.

Olen analysoinut itseäni myös muutoin ja rauhoittanut päiväajan työntekoon. Koska somen ohella esimerkiksi uutisten seuraaminen saattaa viedä aikaa päivällä, kuohuttaa ja heikentää työtehoa, lähtökohtani on, että en enää lue uutisia kuin korkeintaan ruokatauolla. Aamuisin tietysti luen päivän Hesarin ja iltaisinkin usein käyn katsomassa uutiset. Se on enemmän kuin riittävästi. Varsinkin terrori-iskujen ja muiden aikaan suojelen itseäni, jätän uutismässäilyn sikseen ja luen vain pääuutiset.

 

Kolmen vuoden kokemuksen pohjalta en voi suositella kaikille yrittäjiksi ryhtymistä, mutta en myöskään halua antaa sellaista kuvaa, että yrittäjäksi ryhtyminen olisi jotenkin ylivoimaisen vaikeaa. Kyllä siitä normaali fiksu ihminen selviää ja neuvoja saa kysymällä.  Toki pitää olla myös tiedossa, mistä niitä tuloja yrittäjänä alkaa kalastella. Ja miten todennäköistä on, että niillä tuloilla pystyy elämään.

Jos haluaa hakea starttirahaa, mikä tietysti useimmiten kannattaa, pitää aivan ensiksi tehdä liiketoimintasuunnitelma ja olla yhteydessä TE-palveluihin.  Sitä ennen ei saa perustaa yritystä, sillä muutoin ei voi saada starttirahaa. Sinänsä varsinainen yrityksen perustaminen on toimenpiteenä on helppo: vain perustamisilmoituksen toimittaminen viranomaisille ja maksu (ohjeita).

Kirjanpidon voi ostaa ulkopuolelta, jos ei halua käyttää energiaa siihen perehtymiseen. Itse maksan mielihyvin kirjanpitäjälle siitä, että voin säästää oman aikani varsinaiseen työhöni, kirjoittamiseen. Lisäksi hän tietää paremmin, mitä vähennyksiä kannattaa tehdä ja niin edelleen. Teen itse ainoastaan laskutuksen.

Eipä siinä sitten oikeastaan muuta paperihommaa olekaan, kuin että laskuttaa ja toimittaa kuitit kuukausittain kirjanpitäjälle. Lisäksi pitää tietenkin huolehtia eläkemaksu, YEL, jonka suuruuden voi itse määrätä.  Mitä suuremmaksi työtulon laittaa, sitä enemmän joutuu maksamaan (täällä laskuri) – joka tapauksessa useita tuhansia euroja vuodessa. Itse maksan ison könttäsumman aina tammikuussa, yhdellä kertaa, sillä muutoin joutuu maksamaan päälle korkoja. Toisaalta työtulo kannattaa mielestäni laittaa riittävän suureksi, lähelle ansiotasoaan, sillä se vaikuttaa suoraan myös sairauspäivärahan suuruuteen. Eli jos yrittäjä sairastuu, hän voi saada kolmen päivän karenssin jälkeen (jos käy ensimmäisenä päivänä lääkärissä ja saa sairauslomaa) Kelalta sairauspäivärahaa. Kannattaa miettiä sitäkin, että miten selviää, jos vaikka sairastuu vakavasti ja alimitoitetun työtulon vuoksi saa vain minimisairauspäivärahaa.

Työttömyysturvaan sen sijaan en omalta osaltani ole satsannut millään tavoin. Yrittäjänä ei voi olla normaalin työntekijöiden työttömyyskassan jäsen, mutta on myös olemassa yrittäjien oma työttömyyskassa (SYT). Aluksi liityin siihen, mutta erosin. En usko, että työttömäksi jääminen on minulle vaihtoehto – teen ennemmin vaikka mitä hanttihommia. Toisaalta en myöskään usko, että freelancer-toimittaja voisi koskaan työvoimaviranomaisten tulkinnan mukaan olla työtön – varsinkin jos hänellä on aiemmin ollut yritys.

Yrittäjänä työskentely on huomattavasti helpompaa, mikäli toinen perheessä saa tavallista kuukausipalkkaa, kuten meillä. Haasteena nimittäin on, että vaikka menisi hyvin ja töitä riittäisi kivasti, rahaa yrittäjän tilille tulee hyvin epäsäännöllisesti. Minulla on esimerkiksi ollut muutamia isoja projekteja, joista olen voinut laskuttaa vasta puolen vuoden kuluttua työn aloittamisesta. Toki sivussa on ollut samaan aikaan pienempiä töitä, joista on tullut hieman tuloja, mutta onhan iso tulojen vaihtelu haastavaa asuntolainojen ja muiden kuukausittaisten menojen kannalta. Näin kolmen vuoden aikana olen pyrkinyt tasoittamaan tätä ilmiötä pitämällä yrityksen tilillä puskurirahastoa, jotta pystyn siirtämään käyttötilille säännöllisemmin rahaa.

Mielenkiinnolla seurailen, millaisia kokemuksia perustulosta saadaan. Ainakin joku kokeiluun päässyt jo kommentoi, että voisi nyt jälleen ryhtyä tekemään pienimuotoista yritystoimintaa. Hän oli aikoinaan lopettanut yritystoiminnan ja jäänyt työttömäksi.  Varmaan perustulo voisi helpottaa monien epätyypillisissä työsuhteissa ja pätkätöissä olevien elämää, kun ei tarvitsisi jatkuvasti vääntää kättä työvoimaviranomaisten kanssa. Mielestäni työnteon pitäisi aina olla kannattavaa, mutta nykyisellään tuntuu, että se ei aina sitä ole. Nähtäväksi jää.

Vinkkejä luovaan työhön

Olen huomannut, että muutamat asiat auttavat minua, kun keskityn luovaan työhön – eli juttujen/kirjojen ideointiin ja kirjoittamiseen. Kokosin omien kokemusteni pohjalta seuraavat kuusi kohtaa:

  1. Vältä voimakkaita mielenliikutuksia. Jos huomaat kiivastuvasi facebookissa, älä mene sinne tai ainakin sulje pois sellaisten ihmisten ilmoitukset, jotka lähettävät nähtävillesi jotakin muutakin kuin söpöjä kissavideoita. Rajoita uutissivustoilla käyntiä, siirrä se vapaa-ajalle. Elä sovussa lähipiirisi ja ystäviesi kanssa. Pyydä anteeksi ja sovi riidat. Olen huomannut, että jos on parhaillaan tuohtunut, ärsyyntynyt, liikuttunut tai valtavan innostunut jostain asiasta elämässään, luovaan työhön keskittyminen on hyvin vaikeaa.
  2. Opettele tyhjäämään mielesi. Tämä auttaa paitsi luovaan työhön keskittymiseen myös nukahtamiseen. Kuvittele, että ajatukset ovat kuin nuolia, joita satelee koko ajan sinua kohti. Joskus tulee yhtäkkiä valtava nuolisade – ja suurin osa mieleesi iskeytyvistä ajatuksista on täysin turhia. Pyri mielessäsi vähentämään ajatusten määrää siten, että sumennat turhat nuolet heti alkuunsa. Eli kun ajatus alkaa tulla, et päästä sitä lainkaan etenemään, vaan kuvittelet, miten sumennat ja sumennat sinua kohti tulevaa nuolta. Silloin se ei pääse iskeytymään mieleesi. Tämä vaatii harjoittelua, mutta kun opit tietoisesti keskittymään ajatusten hallintaan niin se alkaa pikku hiljaa sujua. Kiireessä helposti hukkuu ajatusten tulvaan, joka alkaa ahdistaa ja kahlitsee luovuutta. On tärkeää, että opit ajattelemaan vähemmän ja hallitummin.
  3. Keksi itsellesi siirtymäriitit. Luova työ etenee vaiheittain, esimerkiksi kappale kappaleelta, sivu sivulta. Väleihin tarvitaan taukoja, joihin kannattaa keksiä itselleen sopivaa tekemistä noin 5-10 minuutin ajaksi. Itse menen maahan makaamaan ja kutsun koiran viereeni rapsutettavaksi. Tai laitan hyvän musiikkikappaleen soimaan. Kuuntelen myös mielelläni kappaleita, joita voin laulaa mukana. Joskus myös soitan pianoa ja laulan. Taukoon sopii myös pyykkien laittaminen tai pyykkikoneen täyttäminen, onpahan pois illan puuhista. Nyt talvella lintulauta on taukoviihdyke nro yksi. Tänäänkin näin keittiön ikkunasta punatulkkuja, sini- ja talitiaisia, närhen, tilhiä ja tietenkin oravan. Yritän myös muistaa pitää välillä pieniä taukojumppia/-venyttelyjä.
  4. Määritä kohtuulliset tulospalkkiot. Minulla on taipumusta määritellä itselleni suhteettoman suuret tulospalkkiot. Kirjoitettuani sivun valmiiksi saatan päättää, että nyt olen ansainnut vaikkapa viisi palaa suklaata tai kaksi keksiä – ja palkkion määrä saattaa muuttua vielä siinä vaiheessa. Ei mikään terveellisin tapa työskennellä. Lisäksi kun tottuu ylisuuriin tulospalkkioihin, niistä on vaikea luopua – jos eilenkin sain tauolla keksin, miksi en saisi tänäänkin. Kotona auttaa, ettei ole avattuja keksipaketteja eikä helposti syötävissä olevia herkkuja pakastimessa. Toisaalta kannattaa hommata jääkaappiin parempia terveellisiä vaihtoehtoja: naposteluporkkanoita tai itse valmiiksi kuorittuja porkkanoita, omenoita ja mandariineja.
  5. Hallitse sähköpostitulvaa. Itse en aina kykene tähän, mutta voin silti suositella: Laita kaikki sähköpostiohjelmat kiinni siten, että ne eivät lähetä heti sähköpostin tullessa ilmoituksia. Lue sähköpostit yhtenä tauko-ohjelmana, esimerkiksi noin parin tunnin välein. Harva olettaa saavansa vastauksen heti. Kun luet sähköpostit, vastaa niihin tarvittaessa heti tai laita lippu, jotta ne eivät huku tulvaan. Itse pyrin vastaamaan heti ainakin jotain – vähintäänkin niin, että palaan asiaan pian (ja liputan mailin). Jos teen oikeasti pitkällistä keskittymistä vaativaa työtä, luen sähköpostit vain ehkä pari-kolme kertaa työpäivän aikana.
  6. Laita puhelin äänettömälle. Näinkin teen toisinaan, jos haluan keskittyä. Jos puhelun asia on tärkeä, yleensä ihmiset lähettävät viestin ja voit soitella uudelleen.

Yrittäjänä 2,5 v, välikatsaus

Bloginpito on jäänyt muiden kirjoitushommien alle. Ehkä se osoittaa, että töitä on ollut riittämiin. Meneillään on lehtijuttujen lisäksi myös isohko kirjaprojekti, joka sekin on välillä jäänyt muiden deadlinejen vuoksi taustalle.

Nyt on jo kaksi ja puoli vuotta yrittäjyyttä takana. Edelleen koen, että tämä on minulle se paras vaihtoehto. Kirjoittaminen innostaa edelleen ja yksin ollessani voin keskittyä siihen täydellä teholla ilman keskeytyksiä – joskus laitan puhelimen äänettömälle ja tietokoneesta kaikki maili-ilmoitukset pois, jolloin mikään ei häiritse flowta. Harvemmin nykyisin kukaan tulee soittamaan ovikelloa.

Vaikka ihan kivasti menee, ei tämä yritykseni mikään kasvuyritys ole – ei tarvitse kadehtia siis. Minulla on vain rajattu määrä aikaa, eikä sitä saa mistään lisää. Ehdin tekemään kirjoituksia vain tietyn määrän, that’s it. Mihinkään isoon tuottavuusloikkaan ei ole mahdollisuuksia.

Edelleen maistelen suussani sanaa ”yrittäjä”, eikä se oikein sovi sinne. Tuntuu oudolta kuulua Suomen yrittäjiin ja ”yritysskeneen”, jossa puhutaan lähinnä siitä, miten pk-yritykset pelastavat Suomen. Yksinyrittäjät/ammatinharjoittajat, joita suurin osa yrityksistä on, eivät kyllä pelasta mitään muuta kuin lähinnä itsensä. En usko, että suomalaisten ryhtyminen sankoin joukoin yksinyrittäjiksi muuttaa yhtään mitään. En myöskään usko, että yrittäjyys sopii kaikille.

On itse asiassa täysin tuhoon tuomittu ajatus, että näin yksinyrittäjänä/ammatinharjoittajana palkkaisin jonkun. Ensinnäkin, jos hommaisin jonkun töihin, sivukulut eläkemaksuineen olisivat niin isot, että käytännössä palkkaamani ihmisen pitäisi olla superihminen, aina terve ja lisäksi minulla pitäisi olla mahdollisuus lomauttaa hänet aina tarpeen tullen. Tuo työntekijä, jonka palkkaisin, saisi huomattavasti minua paremmat etuudet ja tulisi varmaankin kokonaisuudessa kalliimmaksi työntekijäksi kuin minä itse. Häntä koskisivat työntekijän työaikasäädökset, vuosilomat, työterveyshuolto, eläkemaksut, sairauslomat ja vanhempainvapaat. Lisäksi minusta tulisi pahis ja riistäjä, kun siirtyisin ”työnantajaleiriin”. Olisi toki eri asia, jos yritykseni myisi jotain tavaraa – silloin ehkä myyjän palkkaaminen saattaisi olla kannattavaa. Epäilen kuitenkin, ettei suurin osa yksityisyrityksistä tule ikinä palkkaamaan ketään ja tällaisten yritysten työllistämisvaikutus on mitätön.

Toisaalta mielessäni on kyllä pyörinyt sellainenkin ajatus, että olisipa mielenkiintoista yrittää myydä jotain (tavaraa). Nyt kun olisi yritys valmiina, jos vain vielä keksisi jonkun hyvän ja mielenkiintoisen myytävän asian. Vielä ei ole tullut sellaista vastaan, joten pitää vielä mutustella ideoita. Pitänee järjestää jossain vaiheessa yrityksessä ideariihi asian tiimoilta…:).

Oikeastaan hienointa yrittäjyydessä on se, että voi ajan myötä muuttaa toimenkuvaansa, askel kerrallaan, haluamaansa suuntaan. Tuntuu siltä, ja niin haluan myös ajatella, että maailman on täysin avoin. Perushomma pyörii, ja tästä voin edetä suuntaan jos toiseenkin. Tällainen ajatus pitää virkeänä ja innostuneena. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavan oven takaa avautuu.

Olen aina ollut sellainen, että innostun uusista asioista. Siksi toimittajantyö sopii hyvin minulle. On hienoa saada ottaa selvää uusista aloista, kaivella tietoa, oppia uutta. Usein uppoudun aiheeseen hyvin syvälle, enkä malttaisi lainkaan lopettaa. Kaiken kukkuraksi saan haastatella alojensa erityisasiantuntijoita ja muitakin todella mielenkiintoisia ihmisiä.

Olen huomannut, että tämä uusista asioista innostuminen pätee myös yrittämiseen: on piristävää tehdä täysin erilaisia juttuja täysin erilaisiin lehtiin – ja parasta on, kun tulee kaikenlaisten kirjoitushommien oheen vielä kirjaprojekteja ja koulutusta sun muuta. Mitä enemmän erilaista, sitä parempi. Heittäkää vain uusia haasteita kehiin, olen valmis!

Lukijoiden palaute lämmittää

Sain suureksi ilokseni kuulla, että lukijat valitsivat Tiede-lehteen tekemäni jutun antibiooteille vastustuskykyisten bakteerien yleistymisestä vuoden parhaaksi jutuksi! Näin toimittajana harvoin saa palautetta jutuista, mutta tällainen epäsuorakin palaute tuntuu tosi hyvältä. Sen voimin elän ja kirjoittelen pitkään. Nöyrin kiitos. Uudella tarmolla uuteen vuoteen.

Ohessa linkit juttuun: http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/uusimmat/enta_jos_menetamme_antibiootit ja lukijaäänestyksen tuloksiin: http://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/kaksi_ata_tieteen_parhaiksi_2015.