Narratiivi

Sisällöntuotantoa - huolellisesti, ammattitaidolla ja selkeästi.

Page 2 of 17

Maassa maan tavalla – Amazing America

Terveiset Washingtonista! Heti kun lapset pääsivät kesälaitumelle lähdimme kuukaudeksi rapakon taakse. Mieheni on Marylandin yliopistossa kesäkuun ajan vierailevana tutkijana, itse turisteeraan lasten kanssa. Nyt on reilu viikko takana – ja on aika koota tähän mennessä kertyneitä kokemuksia kasaan. Minulla on tapana kirjata ylös matkan varrelta ihmetyksen ja ihastuksen aiheita. Here you are!

Alkuun yksi kokemus välietapista Islannista. Lentomme kohti USAa lähti Helsingistä reilusti myöhässä. Tämän vuoksi emme ehtineet Islannissa vaihtaa koneeseen, joka olisi vienyt meidät Washingtoniin. Jouduimme jäämään Reykjavikiin yöksi. Saimme päivän aikaa kiertää kaupungissa.

Täytyy sanoa, että Islanti on aivan omanlaisensa paikka. On outoa, kun missään ei ole metsiä, on vain karua kivistä kumpuilevaa maata ja tulivuoria. Näkee kauas. Vielä kauemmas kuin kotiseudulla Pohjanmaalla.

Reykjavik oli sievä pieni kaupunki. Pääosin matalia rakennuksia, söpöjä rintamamiestalon näköisiä taloja. Lähempää katsottuna yllättäen paljastui, että nuo talot oli päällystetty pellillä, vaikka ne näyttivät etäältä puisilta. Peltilevyistä paistoivat maalin alta saumat ja naulat. Lieneekö pellityksen syynä ankara ilmasto ja sateet? Tai puun vähyys?

Reykjavikissa on turismi lisääntynyt valtavasti viime vuosina. Tämä näkyy siinä, että joka puolella oli pieniä putiikkeja, joissa myytiin paikallista designia ja turistikamaa. 

Ilmeisesti Islannin lentokenttä ei ole ihan alun perin tarkoitettu noin suurille kävijä-/lentomäärille, sillä siellä oli melkoinen kaaos. Matkalaukkumme eivät aluksi löytyneet mistään. Saimme ne vasta aamulla.

Jos pitäisi tähän mennessä (siis vasta reilun viikon vierailun jälkeen) kertoa yksi keskeisin kokemus Yhdysvalloista, se olisi ihmisten kohteliaisuus ja ystävällisyys. Kun lopulta pääsimme pitkäksi venyneen matkamme jälkeen majapaikkaamme Silver Springissä, tapasimme heti naapurit. Naapurin Samantha kysyi oitis, tarvitsisimmeko ruokaa. Hän ilmoitti, että tuo meille kohta syömistä. Kohta hän jo soitti ovikelloa ja toi hedelmiä ja keksejä. Samantha sanoi, että auttaisi mielellään, jos meillä olisi jotain kysyttävää tai tarvitsisimme jotain.

Kohteliaisuutta on joutunut tällaisena jurona suomalaisena opettelemaan nyt oikein olan takaa. Suomessa ei kohteliaisuuksia liiemmälti harrasteta – usein ihmiset eivät esimerkiksi tervehdi toisiaan. Täällä ei sellainen peli vetele. Lähes aina, kun tapaa jonkun naapurin tai menee minne tahansa, ihmiset hymyilevät, katsovat silmiin ja kysyvät ”How are you?”. On pakko oikein keskittyä siihen, että osaa katsoa silmiin ja hymyillä: ”Fine, thanks!” Kun naapuriperhe oli käymässä, oli mukava keskustella, kun koko perhe oli niin ystävällinen ja kohtelias, perheen pienimmästä 8-vuotiaasta lähtien. Tuossa olisi paljon opittavaa meillä suomalaisilla – itseni mukaan lukien.

Kohteliaisuus näkyy myös liikenteessä. Vaikka itse olen vasta ajanut melko vähän täällä, olen jo huomannut, miten erilaista se on kuin Suomessa. Täällä saa aina saa vaihdettua kaistaa, sillä ihmiset antavat kohteliaasti tilaa. Kerran jäin odottamaan, kun pörheän näköinen urheiluauto oli tulossa tielle ennen minua. Nuori mies ratissa pysäytti autonsa ja näytti kädellä, että rouva on hyvä vain. Rattiraivoa ei ole näkynyt. Onkohan tämä vain alkuvaiheen onnea?

Täällä näkyvät tuloerot selvästi. Köyhät ovat oikeasti köyhiä, sillä sosiaaliturva on olematon. Moottoritien ulosmenorampilla näkyi kerjäämässä toisen jalkansa menettänyt mies, ja toisena päivänä nuorehko nainen. Jälkimmäisen plakaatissa luki: ”Olen vararikossa, ei rahaa, ei asuntoa, kaikki apu tervetullutta, Jumala siunatkoon sinua.” Tuntuu jotenkin oudolta, että ihmiset ovat tuollaisessa tilanteessa maassa, joka on yksi maailman rikkaimmista. 

Lapseni käyvät kielikoulussa Bethesdassa, joka on yksi hyvin toimeentulevien alueista. Siellä näkee viimeisen päälle laitettuja omakotitaloja. Pihalla on puutarhuri hoitamassa kasveja ja puistoissa on nuoria naisia, jotka ovat ulkoiluttamassa perheen koiria tai lapsia. Pihassa liehuu Yhdysvaltain lippu – ja nurmikon pituus on varakkuuden mitta. 

Itse olen Suomalaiseen tapaan tottunut siihen, että voi kävellä paikasta toiseen. Täällä kävely tuntuu oudolta. Se on epätavallista. Kaupunkien keskustoissa kyllä kävellään, mutta rauhallisilla asuinalueilla, kuten täällä, autoillaan. Monin paikoin kävelyteitä ei edes ole. Pyöriä ei näy. 

Autojen valta näkyy myös jalakulkureiteillä: suojateitä isojen teiden yli on hyvin harvassa. Eli kannattaa katsoa reitti etukäteen.

Yhden kadun varrella oli kyltti, jossa kerrottiin, että alueella on naapurivalvontaa. Eli jos joku havaitsee, että lähistöllä liikkuu joku epäilyttävä henkilö tai tapahtuu jotain epäilyttävää, siitä ilmoitetaan hätänumeroon. Uskalsin tästä kyltistä huolimatta kulkea kyseisellä kadulla – yritin näyttää mahdollisimman normaalilta ja siltä, että tiedän mihin olen menossa.

Hieman yliampuvana pidän sitä, että vanhemmat ovat muodostaneet rinkejä turvaamaan koululaisten kotimatkaa. Iltapäivisin näkyy äitejä keltaisissa liiveissä ohjaamassa koululaisia koteihinsa. Missään ei tuohon aikaan juuri näy liikennettä ja noilla pienillä kujilla ajellaan muutenkin hitaasti, joten tuntuu hassulta tuollainen varovaisuus. 

Pienenä omituisuutena silmiini ovat osuneet sähköjohdot. Kyllä, sähköjohdot. Sähköjohtoja ja -tolppia on nimittäin joka paikassa ristiin rastiin katujen varsilla. Jopa vilkkailla keskusta-alueilla. Se on kummallista. Ei ihme, että elokuvissa usein voro katkaisee jostain talosta sähköt. Se on täällä todellakin helppoa, kun johdot ovat ilmassa. 

Suomessa kaupungeissa sähköjohtoja ei näy, sillä kaikki kulkevat maan alla. Maakaapelointi on turvallisempaa ja varmempaa esimerkiksi myrskyjen kannalta. Johtojen kaivaminen maan alle tietenkin vaatii yhteistä suunnittelua ja kunnallistekniikkaa – mikä saattaisi olla syy siihen, että Yhdysvalloissa johdot kulkevat yhä ilmassa. Ehkä täällä on ajatus, että jokainen hoitakoon omat johtonsa.

Olen jo useaan otteeseen täällä ihmisten kanssa keskustellessani havainnut, miten ylpeitä he ovat omasta maastaan. Yhdysvalloissa kaikki on parhaiten – täältä tuskin kukaan haluaa lähteä koskaan pois. Tyttäreni englanninopettaja kysyi viikon jälkeen, että surettaako jo, kun joudumme jo muutaman viikon kuluttua lähtemään. Totesin varovasti, että ei nyt mitenkään valtavasti, sillä heinäkuu on Suomessa mukavaa loma-aikaa. Toki kiirehdin sanomaan, että on hienoa, kun pääsimme vierailemaan Amerikassa ja viihdymme hyvin. Kohteliaisuus ennen kaikkea.

Motivaatiota popularisointiin & tutkijoiden kootut selitykset

Tämä blogi on julkaistu aiemmin Tiedepop-sivustolla.

Kirjailija Sakari Topelius (1818–1898) tunnetaan paljon muustakin kuin saduistaan. Hän oli toimittaja, maantieteilijä, professori ja yliopiston rehtori, joka otti kantaa ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Topeliusta järkyttivät metsien ryöstöhakkuut, jotka olivat tuolloin yleisiä, sillä maa teollistui nopeasti. Häntä huolettivat myös köyhälistön kurjistumisen seuraukset.

Topelius on yksi esimerkki siitä, miten ylipistokoulutuksen saaneet ihmiset aikoinaan osallistuivat aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Oli aivan tavallista, että yliopistoihmisistä tuli myös poliitikkoja ja vaikuttajia. Esimerkiksi K.J. Ståhlberg (1865—1952) oli oikeustieteilijä, Lauri Relander (1883 – 1942) teki ennen politiikkaan siirtymistään tieteellisen uran. Eemil Nestor Setälä (1864 – 1935) vaikutti paitsi kielitietelijänä ja professorina, myös merkittävänä valtiomiehenä, joka oli luomassa itsenäisen Suomen kulttuuripolitiikkaa ja perustuslakeja.

Missä ovat tutkijat nykyisin, kun yhteiskunnallisista asioista keskustellaan? Olisi paljon ilmiöitä, joihin ottaa kantaa: sote- & maakuntauudistus, ilmastonmuutos, maahanmuuttoasiat & kansallismielisyys, vaihtoehtoiset faktat, hopeavesi, rokotekielteisyys ja niin edelleen. Tutkijoilta kuulee julkisuudessa kommentteja, mutta enemmänkin toivoisi sivistyneitä näkemyksiä, tutkimustietoa ja faktoja pöytään.

Olen kerännyt syitä, jotka vähentävät tutkijoiden intoa tieteen popularisointiin ja estävät osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ja tässä samalla olen miettinyt, miten nämä esteet voitaisiin selättää. Tässäpä listausta:

1. Ajan puute

Kuten kaikilla, myös tutkijoilla on nykyisin kiire. Professoreilla menee paljon aikaa tutkimusrahoituksen hakemiseen ja siitä raportointiin. On opetusta, jatko-opiskelijoiden ohjaamista, hallinnollisia tehtäviä ja monta eri tutkimusprojektia meneillään. Pitäisi myös ehtiä käymään alan konferensseissa. Toisaalta tutkimusrahoituksen saaminen on kiinni tieteellisistä julkaisuista – popularisointia ei lasketa useimmiten minkäänlaisena saavutuksena.

Ratkaisuehdotus: Yliopistojen pitäisi luoda kannusteita sille, että tutkijat tekevät tutkimuksestaan yleistajuisia tiedotteita ja kirjoittavat populaaritiedejuttuja.

2. ”En voi kirjoittaa/kertoa kuin omasta alastani”

Tämä on nykyisin ongelma, sillä tutkimusalat ovat hyvin suppeita. Jos jokainen tutkija kertoo vain juuri siitä, mitä kulloinkin tutkii, paljon arvokasta tietoa jää suuren yleisön ulottumattomiin. Monilla aloilla ei edes ole ketään asiantuntijaa Suomessa.

Usein tutkijoilla on pelko siitä, että jos kommentoi hieman aihepiirin sivusta, kollegat hermostuvat tai hymähtelevät. Kenenkään varpaille ei haluta astua. Itse muistan, miten aikoinaan tutkijana työskennellessäni kirjoitin freelancerina tiedejuttuja muustakin kuin omasta alastani (tutkin äidinmaidon mikrobeja). Tämän johdosta joku kollegoista ihmetteli paheksuvaan sävyyn, miten voin kirjoittaa jutun aiheesta, jota en itse tutki – ja josta en todennäköisesti edes tiedä tarpeeksi. Oli huvittavaa, että siirtyessäni hieman myöhemmin kokopäiväiseksi toimittajaksi lehteen, sain yhtäkkiä ihan vapaasti kirjoittaa mistä aiheesta hyvänsä…

Ratkaisuehdotus: Tutkijana voit hyvin kirjoittaa/kertoa myös laajemmin asioista kuin vain omasta tutkimusaiheestasi. Kannattaa haastattelussa kertoa, jos et ole juuri kyseisen alan asiantuntija tai jos kyseessä on henkilökohtainen mielipiteesi. Tutkijana olet varmasti sivistynyt laajemmin kuin vain suppean tutkimusalasi verran, joten myös mielipiteesi voi olla hyvin arvokas.

3. ”Mitä kollegatkin ajattelevat”

Sitkeästi elää tutkijoiden keskuudessa ajatus, että hyvä popularisoija ja paljon esillä oleva tutkija on yhtä kuin huono tutkija. ”Sillä ei varmaan muuta tekemistä olekaan…”. Tämän tuomitsen kateellisena panetteluna. Kun ei itse uskalla tai kykene osallistumaan keskusteluun ja popularisoimaan omaa tutkimusalaansa, on helppo huudella sivusta. Voi olla, ettei julkisuuden valokeilassa paistatteleva tutkija ole alansa paras, mutta toisaalta myös nobelisteista osa on aktiivisia esiintyjiä. Kun esimerkiksi Kari Enqvist on näkyvillä, se ei tee hänestä yhtään sen huonompaa tai parempaa tutkijaa.

Toisaalta uskon, että kyse on luonteenpiirteestä: osa ihmisistä on lähtökohtaisesti rohkeampia esiintyjiä, osa ujompia – eikä sillä ole välttämättä mitään tekemistä tieteenteon kanssa. Molempia luonteita löytyy tutkijoiden parista. Toisaalta eivät kaikki julkisuudessa esiintyvät tutkijat ole synnynnäisesti innokkaita ja taitavia esiintyjiä – eli sitäkin voi oppia.

Ratkaisuehdotus: Älä välitä siitä, mitä kollegat ajattelevat – tai välitä vain sen verran, ettei se estä tieteen popularisointia. Yliopistojen kannattaisi luoda verkosto, joka tukee, kouluttaa ja tsemppaa niitä tutkijoita, joita tieteen popularisointi kiinnostaa.

4. ”En ole hyvä kirjoittamaan enkä esiintymään”

Tämä on opeteltavissa oleva asia. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla ja onneksi monissa yliopistoissa on sitä varten koulutusta tutkijoille. Olen itsekin vetänyt tutkijoille tieteen popularisoinnin koulutuksia, joissa harjoitellaan omasta tutkimuksesta kertomista ja populaarijutun kirjoittamista. Esiintymistä ja haastattelutilanteita kannattaa harjoitella. Harjoitus tekee mestarin!

Ratkaisuehdotus: Järjestäkää lisää tieteen popularisoinnin koulutusta tutkijoille yliopistoihin, myös professoreille omat kurssit! Itse olen huomannut, että tieteen popularisoinnin kurssille tulevat helposti jatko-opiskelijat, vaikka monesti niistä vielä enemmän hyötyisivät professorit – eli tarvittaisiin oma professorikerho. Tilatkaa minut paikalle, pidän kursseja mielelläni :).

5. ”En halua olla mikään julkkis”

Tämä on ymmärrettävää ja ok. Tutkijana voit itse päättää, miten paljon haluat kertoa. Voit myös kertoa haastateltavalle, että et halua puhua henkilökohtaisista asioista. Eikä ole pakko esitellä vaatekomeroaan.

Median laki kuitenkin pätee. Persoonat ja jollain tavoin erilaiset ihmiset kiinnostavat. Ei ole sattumaa, että esimerkiksi Stephen Hawking on tunnettu tutkija. Voi olla, että jos haluat pysyä virkamiestutkijana etkä sano mielipidettäsi mistään asiasta, sinua haastatellaan harvemmin. Ihmiset ovat kiinnostuneita ihmisistä, niin se vain on.

Toisaalta on ymmärrettävää, että jotkut tutkijat eivät halua julkisuutta, sillä siihen liittyy nykyisin ikäviä lieveilmiöitä. Vaikka tutkijan argumentit olisivat asiallisia, ne voivat johtaa someraivoon ja panetteluun. Tämä pätee etenkin herkillä aloilla, kuten ravitsemustieteessä. Voi olla, että tutkija joutuu kommenttiensa vuoksi ja tutkimustietoa puolustaessaan myrskyn silmään. Vaihtoehtoisia faktoja kannattavat hyökkäävät isolla joukolla kimppuun.

Ratkaisuehdotus: Voit päättää omat rajasi, mistä olet valmis puhumaan. Toisaalta yliopistoihin pitäisi muodostaa tukiverkosto auttamaan niitä tutkijoita, jotka ovat valmiita pistämään itsensä likoon, esimerkiksi ottamaan kantaa herkissä asioissa. Tässä tukiverkostossa voisi olla muita tutkijoita, tiedottajia ja myös yliopiston johtoa. Joillain aloilla saattaisivat toimia myös tutkijoiden yhdessä allekirjoittamat julkilausumat, jotka osoittaisivat, että tutkijat ovat yhtenä rintamana jotain mieltä. Someraivon kohteeksi joutunutta tutkijaa ei saa jättää yksin – eivätkä muut saman alan tutkijat saa pistää päätään pensaaseen ja olla tyytyväisiä, etteivät itse joudu vastaavaan tilanteeseen.

Tuossa ensimmäiset viisi kohtaa. Muitakin selityksiä kyllä löytyy – ja muita ratkaisuja ongelmiin.

Lue viisi kohtaa lisää ja jatkoa blogille sivulta Tiedepop.fi!

 

p.s. Tähän blogiini sain innoituksen ja ideoita vetäessäni Jyväskylän yliopiston kirjastossa paneelikeskustelua ”Voiko tieteellä vaikuttaa – ja pitääkö?”. Kiitos panelisteille hyvistä keskusteluista!

 

 

Leppoisaa joulua!

TallennaTallenna

« Older posts Newer posts »

© 2019 Narratiivi

Theme by Anders NorenUp ↑