Terveiset Washingtonista! Heti kun lapset pääsivät kesälaitumelle lähdimme kuukaudeksi rapakon taakse. Mieheni on Marylandin yliopistossa kesäkuun ajan vierailevana tutkijana, itse turisteeraan lasten kanssa. Nyt on reilu viikko takana – ja on aika koota tähän mennessä kertyneitä kokemuksia kasaan. Minulla on tapana kirjata ylös matkan varrelta ihmetyksen ja ihastuksen aiheita. Here you are!
Alkuun yksi kokemus välietapista Islannista. Lentomme kohti USAa lähti Helsingistä reilusti myöhässä. Tämän vuoksi emme ehtineet Islannissa vaihtaa koneeseen, joka olisi vienyt meidät Washingtoniin. Jouduimme jäämään Reykjavikiin yöksi. Saimme päivän aikaa kiertää kaupungissa.
Täytyy sanoa, että Islanti on aivan omanlaisensa paikka. On outoa, kun missään ei ole metsiä, on vain karua kivistä kumpuilevaa maata ja tulivuoria. Näkee kauas. Vielä kauemmas kuin kotiseudulla Pohjanmaalla.
Reykjavik oli sievä pieni kaupunki. Pääosin matalia rakennuksia, söpöjä rintamamiestalon näköisiä taloja. Lähempää katsottuna yllättäen paljastui, että nuo talot oli päällystetty pellillä, vaikka ne näyttivät etäältä puisilta. Peltilevyistä paistoivat maalin alta saumat ja naulat. Lieneekö pellityksen syynä ankara ilmasto ja sateet? Tai puun vähyys?
Reykjavikissa on turismi lisääntynyt valtavasti viime vuosina. Tämä näkyy siinä, että joka puolella oli pieniä putiikkeja, joissa myytiin paikallista designia ja turistikamaa.
Ilmeisesti Islannin lentokenttä ei ole ihan alun perin tarkoitettu noin suurille kävijä-/lentomäärille, sillä siellä oli melkoinen kaaos. Matkalaukkumme eivät aluksi löytyneet mistään. Saimme ne vasta aamulla.
Jos pitäisi tähän mennessä (siis vasta reilun viikon vierailun jälkeen) kertoa yksi keskeisin kokemus Yhdysvalloista, se olisi ihmisten kohteliaisuus ja ystävällisyys. Kun lopulta pääsimme pitkäksi venyneen matkamme jälkeen majapaikkaamme Silver Springissä, tapasimme heti naapurit. Naapurin Samantha kysyi oitis, tarvitsisimmeko ruokaa. Hän ilmoitti, että tuo meille kohta syömistä. Kohta hän jo soitti ovikelloa ja toi hedelmiä ja keksejä. Samantha sanoi, että auttaisi mielellään, jos meillä olisi jotain kysyttävää tai tarvitsisimme jotain.
Kohteliaisuutta on joutunut tällaisena jurona suomalaisena opettelemaan nyt oikein olan takaa. Suomessa ei kohteliaisuuksia liiemmälti harrasteta – usein ihmiset eivät esimerkiksi tervehdi toisiaan. Täällä ei sellainen peli vetele. Lähes aina, kun tapaa jonkun naapurin tai menee minne tahansa, ihmiset hymyilevät, katsovat silmiin ja kysyvät ”How are you?”. On pakko oikein keskittyä siihen, että osaa katsoa silmiin ja hymyillä: ”Fine, thanks!” Kun naapuriperhe oli käymässä, oli mukava keskustella, kun koko perhe oli niin ystävällinen ja kohtelias, perheen pienimmästä 8-vuotiaasta lähtien. Tuossa olisi paljon opittavaa meillä suomalaisilla – itseni mukaan lukien.
Kohteliaisuus näkyy myös liikenteessä. Vaikka itse olen vasta ajanut melko vähän täällä, olen jo huomannut, miten erilaista se on kuin Suomessa. Täällä saa aina saa vaihdettua kaistaa, sillä ihmiset antavat kohteliaasti tilaa. Kerran jäin odottamaan, kun pörheän näköinen urheiluauto oli tulossa tielle ennen minua. Nuori mies ratissa pysäytti autonsa ja näytti kädellä, että rouva on hyvä vain. Rattiraivoa ei ole näkynyt. Onkohan tämä vain alkuvaiheen onnea?
Täällä näkyvät tuloerot selvästi. Köyhät ovat oikeasti köyhiä, sillä sosiaaliturva on olematon. Moottoritien ulosmenorampilla näkyi kerjäämässä toisen jalkansa menettänyt mies, ja toisena päivänä nuorehko nainen. Jälkimmäisen plakaatissa luki: ”Olen vararikossa, ei rahaa, ei asuntoa, kaikki apu tervetullutta, Jumala siunatkoon sinua.” Tuntuu jotenkin oudolta, että ihmiset ovat tuollaisessa tilanteessa maassa, joka on yksi maailman rikkaimmista.
Lapseni käyvät kielikoulussa Bethesdassa, joka on yksi hyvin toimeentulevien alueista. Siellä näkee viimeisen päälle laitettuja omakotitaloja. Pihalla on puutarhuri hoitamassa kasveja ja puistoissa on nuoria naisia, jotka ovat ulkoiluttamassa perheen koiria tai lapsia. Pihassa liehuu Yhdysvaltain lippu – ja nurmikon pituus on varakkuuden mitta.
Itse olen Suomalaiseen tapaan tottunut siihen, että voi kävellä paikasta toiseen. Täällä kävely tuntuu oudolta. Se on epätavallista. Kaupunkien keskustoissa kyllä kävellään, mutta rauhallisilla asuinalueilla, kuten täällä, autoillaan. Monin paikoin kävelyteitä ei edes ole. Pyöriä ei näy.
Autojen valta näkyy myös jalakulkureiteillä: suojateitä isojen teiden yli on hyvin harvassa. Eli kannattaa katsoa reitti etukäteen.
Yhden kadun varrella oli kyltti, jossa kerrottiin, että alueella on naapurivalvontaa. Eli jos joku havaitsee, että lähistöllä liikkuu joku epäilyttävä henkilö tai tapahtuu jotain epäilyttävää, siitä ilmoitetaan hätänumeroon. Uskalsin tästä kyltistä huolimatta kulkea kyseisellä kadulla – yritin näyttää mahdollisimman normaalilta ja siltä, että tiedän mihin olen menossa.
Hieman yliampuvana pidän sitä, että vanhemmat ovat muodostaneet rinkejä turvaamaan koululaisten kotimatkaa. Iltapäivisin näkyy äitejä keltaisissa liiveissä ohjaamassa koululaisia koteihinsa. Missään ei tuohon aikaan juuri näy liikennettä ja noilla pienillä kujilla ajellaan muutenkin hitaasti, joten tuntuu hassulta tuollainen varovaisuus.
Pienenä omituisuutena silmiini ovat osuneet sähköjohdot. Kyllä, sähköjohdot. Sähköjohtoja ja -tolppia on nimittäin joka paikassa ristiin rastiin katujen varsilla. Jopa vilkkailla keskusta-alueilla. Se on kummallista. Ei ihme, että elokuvissa usein voro katkaisee jostain talosta sähköt. Se on täällä todellakin helppoa, kun johdot ovat ilmassa.
Suomessa kaupungeissa sähköjohtoja ei näy, sillä kaikki kulkevat maan alla. Maakaapelointi on turvallisempaa ja varmempaa esimerkiksi myrskyjen kannalta. Johtojen kaivaminen maan alle tietenkin vaatii yhteistä suunnittelua ja kunnallistekniikkaa – mikä saattaisi olla syy siihen, että Yhdysvalloissa johdot kulkevat yhä ilmassa. Ehkä täällä on ajatus, että jokainen hoitakoon omat johtonsa.
Olen jo useaan otteeseen täällä ihmisten kanssa keskustellessani havainnut, miten ylpeitä he ovat omasta maastaan. Yhdysvalloissa kaikki on parhaiten – täältä tuskin kukaan haluaa lähteä koskaan pois. Tyttäreni englanninopettaja kysyi viikon jälkeen, että surettaako jo, kun joudumme jo muutaman viikon kuluttua lähtemään. Totesin varovasti, että ei nyt mitenkään valtavasti, sillä heinäkuu on Suomessa mukavaa loma-aikaa. Toki kiirehdin sanomaan, että on hienoa, kun pääsimme vierailemaan Amerikassa ja viihdymme hyvin. Kohteliaisuus ennen kaikkea.