KivaSuomi-kampanja alkakoon!

Suomessa aikuisten ja lasten maailmassa pätee sama laki: kovuus rules. Jos lasten leikeissä on mamoa ja lällyä pelätä, itkeä tai olla arka, yhtä lailla aikuisten maailmassa on epäsuotavaa osoittaa olevansa heikko, avuton tai kykenemätön. Jos sattuu, sitä ei pidä näyttää.

Vielä joskus parikymmentä vuotta sitten tavallinen ujo, hiljainen suomalaisuus riitti – mutta ei enää. Nyt pitää olla aina iloinen, onnistunut ja reipas, etenkin jos toimii liike-elämässä ja politiikassa.

Ihanneihminen on aina hymyilevä, toimeentuleva, menestyjä – ihminen jolle ongelmat ovat haasteita. Mikäli epäonnistumisen tai vastoinkäymisen myöntää, se pitää tehdä uljaasti ja sankarimaisesti: todeta, että elämä jakuu jälleen yhtä koettelemusta kovempana.

Hymähtelemme sille, miten naapurissa Putin elvistelee, näyttelee lihaksiaan ja poseeraa karhujen kanssa. Ihan samanlaista se on Suomessakin, mutta skabat ovat hieman erilaiset: kuka juoksee eniten maratoneja, kuka on menestynein.

Mitä haittaa tästä on?

Se, että silloin kun maailma pysähtyy – läheinen kuolee tai sairastuu vakavasti, ihminen itse sairastuu vakavasti, tulee avioero tai konkurssi – ihmisellä on liian vähän keinoja selvitä. Kun eletään illuusiomaailmassa, jossa kaikilla menee aina hyvin, on vaikea selvitä reaalimaailman haasteista. Kukaan ei halua katsoa epäonnistujaa tai surevaa silmiin, kaikki väistävät, kaikki pelkäävät.

Selviäminen on tehty liian vaikeaksi, kun ainoa hyväksyttävä malli on sankarin malli. Viitta käy harteilla liian raskaaksi. Todellisuudessa harva kykenee ottamaan vastaan kaikki koettelemukset pystyssä päin.

Vääristyminen. Se kuvaa parhaiten tätä tilannetta. Syytän siitä osittain media-alaa, eli myös itseäni. Jos julkisuudessa aina esitetään vain menestystarinoita, tulee ihmisille illuusio siitä, että kaikki elämässä aina onnistuu ja epäonni tai koettelemus on jotain epätavallista. Vähän sama kuin se illuusio, että parisuhteessa täytyy aina kokea suuria tunteita. Kun oikeassa elämässä tulee vastoinkäymisiä tai parisuhteessa tunne laimenee, ei olekaan enää riittävästi selviytymiskeinoja. Mallit puuttuvat. Suomalaiselle avun hakeminen on heikkouden merkki, apua hakiessaan ihminen ”menettää kasvonsa”.

Mikä sitten olisi vaihtoehto?

Perustetaan ”KivaSuomi”-kampanja. Myönnetään, että elämä ei ole yhtä hymyä. Kaikki tarvitsevat joskus apua ja sitä on hyvä osata ottaa vastaan. Se on viisautta.

Myönnetään, että suomalaisten kovuus on oikeasti heikkoutta: ihminen, joka koettelemusten keskellä kertoo kestävänsä kaiken, tarvitsee oikeasti eniten apua. Ryhdytään kysymään työkaverilta tai tuttavalta, miten tämä jaksaa. Katsotaan silmiin, välitetään.

Tehdään sankaritarinoita ihmisistä, jotka ovat osanneet hakea apua – tai vaikeuksissa olevien ihmisten ystävistä, jotka ovat tajunneet auttaa. Kerrotaan, mistä saa apua – ja tehdään työtä sen eteen, ettei avun hakeminen olisi noloa.

Opetetaan selviytymiskeinot, opetellaan keskustelemaan. Vertaistuki auttaa – ainakin joitakin. Jos kuulee muiden kokemuksia esimerkiksi siitä, miten tämä on selvinnyt läheisensä kuolemasta tai omasta syövästään, se voi vastaavassa tilanteessa jossain vaiheessa toipumisprosessia auttaa.

Lopetetaan kiusaaminen. Uskalletaan itkeä, myös miehet. Ollaan ihmisiksi.

Kilpaillaan, kuka on mamoin ja kenen jutut ovat lällyimmät – se vaatii todellista rohkeutta. Opetellaan ajattelemaan, että kovuus on out. Ja kun itse olemme oppineet kaiken tämän, opetetaan se myös lapsillemme.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *