Jälkikirjoitus puoli vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen

Huhhuh, tulipa tehtyä! Näin ajattelen nyt, puolisen vuotta kirjani ”Alussa oli äitiyspakkaus” julkistamisen jälkeen. Päällimmäinen tunne on helpotus. Kolmisen vuotta sitten aloittaessani kirjan kirjoittamisen en tiennyt, miten pitkä ja vaivalloinen matkasta tulisi. Olin yhtä innoissani kuin ihminen, joka on päättänyt lähteä rakentamaan omakotitaloa.

Minun taloni arkkitehtuuri ja rakennuspiirustukset muuttuivat parikin kertaa matkan varrella. Alkuperäisenä ideanani oli tehdä hieman samankaltaisia juttuja, joita olin kirjoittanut Tiede-lehteen pitäessäni siellä Heureka-palstaa vuoden ajan. Olin haastatellut suomalaisia tutkijoita, jotka olivat keksineet jotain uutta, joskus hieman sattumalta. Yksi oli sekoitellut labrassa kahvikupissa aineksia huvikseen, toinen oli hommannut kotiin sorvin ja sinnikkäästi valmistellut prototyyppejä autotallissaan. Kivoja pieniä kertomuksia.

Aikani kirjaa kirjoitettuani huomasin, että idea ei toiminut. Tarinat, jotka lehden palstalla tuntuivat mukavilta, muodostivat pitkässä kirjassa hajanaisen sarjan. Punainen lanka puuttui. Siksi päätin, että kirja tarvitsee kehystarinan. Otin sellaiseksi oman elämäni, sillä siihen liittyen minulla on eniten asiantuntemusta. 

Minun ja vanhempieni sukupolvien aikana on tapahtunut valtava muutos. Suomi oli suuriin ikäluokkiin kuuluvien äitini ja isäni lapsuudessa lähes kehitysmaa. Tänä päivänä elämme korkealle kehittyneessä digi- ja innovaatioyhteiskunnassa. Halusin sitoa keksinnöt omaan aikaansa ja näyttää, millaisessa ympäristössä ne syntyivät. Siten kirjaan tuli omaa ja vanhempieni elämänkertaa, Suomen historiaa ja suomalaisia keksintöjä. 

Etelä-pohjalainen sukuni sopi hyvin kehystarinaan. Vanhempieni kertomusten kautta saatoin kuvailla suurten ikäpolvien lapsuutta maaseudulla ja kuinka isäni suvusta oli tavan mukaan lähtenyt poikia siirtolaisiksi Kanadaan. Siten saatoin kirjassa kulkea muun muassa reitin Lappajärveltä Kanadaan ja sieltä aina Rapalan uistimiin ja Marilyn Monroeen. 

Rehellisyyden nimissä minulla oli kirjan kirjoittamisen taustalla agenda. Olen ollut aiemmin tutkijana, joten tiede ja tutkimus ovat lähellä sydäntäni. Halusin kirjassa tuoda esiin, että suomalaisten keksintöjen ja innovaatiotoiminnan edellytys ovat yliopistot ja koulutetut ihmiset. Jos meillä ei olisi korkeatasoista opetusta ja tutkimusta, ei syntyisi myöskään uusia keksintöjä – ei olisi kehittynyt Nokiaa, ei Polaria, ei Vaisalaa. Minua ärsyttivät tuolloiset Sipilän puheet kaiken maailman dosenteista ja Stubbin möläytykset professorien pitkistä kesälomista. Mieheni on professori ja tiedän hyvin professorin vaimona, miten omistautuneita tutkijat ovat työlleen. Välillä tuntuu, että ajatukset ovat 24/7 tutkimuksen parissa.

Kirjaprojektin myötä päätin ryhtyä pienkustantajaksi ja kustansin kirjan itse – siitäkin huolimatta, ettei omakustanteita arvosteta kovin korkealle. Se ei ehkä ollut mikään valtavan viisas ratkaisu. Toisaalta ajattelin, että jos kerran eläessäni kirjoitan kirjan, haluan tehdä sen omalla tavallani. Minulla on sivistyneitä, työkseen kirjoittavia ystäviä, joilta sain hyviä kommentteja. Myös puolisoni ja vanhempani olivat hyviä esilukijoita. 

Kirjasta tuli ikään kuin ITE-taidetta. Tein jopa kansikuvan itse, sillä harrastan kuvataiteita. Toisaalta minulla oli toinenkin syy pienkustantajaksi ryhtymiselle: kuka järkevä kustantaja olisi kiinnostunut julkaisemaan jonkun melko tuntemattoman tiedetoimittajan kirjan, joka sisältää elämänkertaa, suomalaisia keksintöjä ja historiaa? En edes yrittänyt tarjota sitä kustantajille enää, kun olin alkuperäisestä asiallisesta tyylistä lähtenyt harhapoluille. Koin, että hartiapankkirakentaminen oli ainoa vaihtoehto.

Oli hienoa, että kirja sai julkisuutta. Se oli ilmestymisen jälkeen esillä useissa lehdissä ja olin mm. Kalle Haatasen radio-ohjelmassa keskustelemassa suomalaisista keksinnöistä. Minulla oli lähes kuuluisat five minutes of fame. Kirjaa myös ostettiin kirjastoihin melko kivasti. Kirjakauppoihin se ei juuri päässyt esille – lukuun ottamatta paria tuttua kirjakauppaa, joissa itse kävin henkilökohtaisesti markkinoimassa kirjaa myyntiin. 

Kirjan painosmäärä oli pikkuruinen, 400 kpl. Koska painatin kirjat Suomessa, halusin kovat kannet ja erikoistehosteen kanteen (hopeapainatus), kappalehinnaksi tuli itselleni melko korkea. Toisaalta, koska painosmäärä oli pieni, ajattelin, että sama se, vaikka en saisi myytyä kaikkia kirjoja. Ostin kirjan painaneelta suomalaisyritykseltä myös muita palveluja, kuten tiedotteen lähetyspalvelun ja kannen viimeistelyn (tekstien asemointi). Rahallinen kustannus painatuksesta ja näistä lisäpalveluista oli noin 5000 euron luokkaa. Eli yksi kirja tuli maksamaan minulle noin 12,5 eur. Halvemmallakin olisi varmasti saanut, mutta toisaalta halusin painaa Suomessa ja jos kerran eläessään tekee kirjan, voi ehkä hieman investoida siihen. 

Projektin myötä olen saanut kurkata kirjamaailman kulisseihin. En esimerkiksi tajunnut, että nykyisin lähes kaikki kirjat liikkuvat myyntiin tukkuportaiden, kirjavälittäjien kautta. On käytännössä pakko myydä kirjat niiden kautta, jos haluaa, että kirja on saatavilla esimerkiksi kirjastoihin. Muuten ei yksinkertaisesti onnistu. Tukkuporras ottaa kirjan hinnasta noin 46 prosenttia. Eli siksi kirjan joutuu näin pienen painoksen ja korkean kappalehinnan vuoksi hinnoittelemaan suositteluhinnaltaan melko korkeaksi. Omalla kohdallani laitoin suositushinnaksi 34,90 eur. Tällöin siis itselleni jäisi kirjan myynnistä tukkuportaan kautta 18,8 eur. Tästä tosin pitää vielä vähentää postikulut, jotka ovat pienyrittäjälle samansuuruiset kuin kuluttajalle eli minimissään 5,20 eur ja päälle vielä kuoren hinta. Joten jos yhden kirjan myy tukkuportaan kautta, saa alle 13,5 euroa käteen, eli voittoa euron. Eipä siinä paljon saa vaivanpalkkaa, kun vielä pitää postittaa… No, sain sentään sovittua, että laitan kirjoja vain isommassa postierässä menemään. Onneksi toinen tukkuliike maksaa postikulut. Sitten jää jo hieman enemmän käteen, joitain euroja. Eli ei kannata pienkustantaminen ainakaan tässä muodossa. 

Toisaalta, ideani ei ollut ryhtyä tienaamaan kirjamyynnillä – tai edes kirjojen kirjoittamisella. Lähinnä toiveena oli, että pääsisin nollille – sitä odottelen vielä, mutta olen jo melko lähellä.

Jotta tämä kirjoitus ei kuulostaisi liian synkältä, loppuun positiivisia puolia. Joku rakentaa omakotitalon, minä kirjoitin kirjan. Tuntuu hienolta, että olen saanut sen tehtyä ja valmiiksi. Varmaan samanlainen tunne on monella omakotitalon rakentaneella. Kaiken vaivannäön jälkeen on hienoa katsella lopputulosta. Mielestäni kannesta tuli aika hieno, vaikka itse sanonkin.  

Aika ajoin oli tosi antoisaa uppoutua kirjan kirjoittamiseen. Parasta oli haastatella omia vanhempiani, puolisoani ja veljeäni sekä kaivella muistoja omasta elämästä. Jännästi ajan myötä aloin muistamaan enemmän ja enemmän. Oli myös hienoa etsiä keksintökertomuksia ja kuulla, miten ihailtavan sinnikkäästi ihmiset ovat edenneet ideansa kanssa. 

Toteutin matkan varrella myös joukkorahoituskampanjan ja perustin verkkokaupan. Opin paljon uutta. En ehkä oppinut varsinaisesti markkinoimaan, mutta monia muita asioita jäi kyllä takataskuun. Opin, että elämässä kannattaa välillä laittaa itsensä likoon. Vaikka useita kertoja on kirjaprojektin varrella ja kirjan julkistamisenkin jälkeen nolostuttanut, olen saanut ihanaa palautetta joiltain ihmisiltä, jotka ovat kirjaa lukeneet. Se on saanut uskomaan, että kannatti kirjoittaa. Kannattaa laittaa itsensä alttiiksi. Lempikirjailijaani Astrid Lindgreniä lainaten: ”On asioita, jotka on tehtävä, vaikka ne ovatkin vaarallisia. Muuten ihminen ei ole ihminen vaan vain rikkahippunen.” (Veljeni Leijonamieli)

p.s. Tilaa kirja täältä, niin se tulee suoraan kustantajalta eli minulta :).