Haltioitunut. Se kuvasti parhaiten oloani vierailtuani maanantaina Aamos Rex taidemuseossa Helsingissä. Jo pitkään on puhuttu siitä, miten museoiden pitäisi tarjota elämyksiä. Tämä museo onnistui siinä ainakin minun kohdallani.

En ole ollut aiemmin mitenkään erityisesti mediataiteen ystävä, vaikka sinänsä tykkään nykytaiteesta enemmän kuin perinteisistä 1900-luvun lopun maalauksista. Yleensä vain näkemäni mediateokset ovat olleet kuvaruutuja tai valkokankaalle heijastettuja enemmän ja vähemmän käsittämättömiä elokuvia. Aika harvoin ne ovat herättäneet mitään sellaista fiilistä, että onpa upeaa. Tai no, joskus ne ovat olleet kantaa ottavia ja saaneet sitä kautta ajattelemaan. Mutta tunneside on puuttunut.

Tämä museokäynti oli toisenlainen. Tietenkin jo itse rakennus, maanalainen, oli mielenkiintoinen ja arkkitehtuuriltaan erikoinen. Valo tuli kauniisti kattoikkunoista ja aula oli valoisa, vaikka oikeasti oltiin maanpinnan alapuolella.

Kun museon sisälle astui, astui pimeyteen. Ensimmäinen teos, Black waves, oli aika perinteistä mediataidetta. Valkokankaalle oli heijastettu piirroskuviota, jossa meri kuohui. Taustalla yksinkertaista pianon ääntä. Sinänsä ihan kaunis teos, mutta ei mitenkään poikkeuksellinen. Tällaisia teoksia näkee usein taidemuseoissa.

Seuraava teos oli sen sijaan jotain muuta. Oli kuin olisi astunut viidakkoon. Ei ollut enää yhtään museo-olo. Sokkeloisessa ympäristössä oli paljon ihmisiä – ja eläimiä. Lattialla ja seinissä liikkui iso määrä värikkäitä piirroseläimiä: sammakoita, krokotiileja, perhosia, kaloja, jopa valas. Niiden päällä saattoi kävellä ja yrittää ottaa niitä kiinni. Jos koski seinään, siihen alkoi ilmestyä lisää piirroksia. 

Oli maanantai-iltapäivä ja tuo kyseinen näyttelytila oli ihan täynnä ihmisiä. Mukana oli paljon lapsia, jotka arvatenkin olivat innoissaan. Se oli kuin leikkitila, jossa myös aikuiset osallistuivat. Hieno tunnelma. Pimeyden keskellä valtava väriloisto.

Tämän jälkeen eksyin reitiltä. Päädyin seuraavaksi katsomaan Sigurd Frosteruksen kokoelmaa. Se oli perinteinen taidenäyttely, jossa oli tauluja seinällä. Kultakauden maalauksia ja vastaavia. Toisaalta siellä oli myös ikään kuin huone, jonne pääsi istumaan arvokkaan näköisille tuoleille. En ihan ymmärtänyt tuon huoneen tarkoitusta. Ehkä sen idea oli korostaa eroa perinteisen taiteen ja mediataiteen välillä? Ainakin siltä se vaikutti.

Tulin ulos museosta takaisin valoisaan aulaan. Sen jälkeen katsoin uudelleen esitettä ja huomasin, että olin kokonaan ohittanut pääsalin näyttelyn. Menin siis uudelleen sisälle. Museo-opas kehotti pysyttelemään oikealla, jotta päätyisin pääsaliin. Toisella kerralla onnistuin enkä eksynyt viidakossa.

Wau. Pääsalin taideteos, Vortex of Light Particles, oli upea. Esitteen mukaan se kuvaa veden liikettä, mutta itselleni tuli mieleen avaruuden musta aukko. Tuollaiseksi sen voisi kuvitella. Teos oli majesteetillinen. Tuli hieman samanlainen tunne kuin jossain valtavassa kirkossa. Jotkut olivat käyneet makaamaan keskelle salia, ja itsellenikin tuli tunne, että olisi hienoa hiljentyä sen ääreen pidemmäksi aikaa. Lattia kuitenkin oli aika ankea, kivilaatta, joten en käynyt makaamaan. Toisaalta epäilen, että jos lattiasta oltaisiin tehty mukavampi, sinne olisivat jääneet ihmiset loppupäiväksi rentoutumaan ja katsomaan hypnoottista pyörivää liikettä. Oli jotenkin sellainen olo, että oli keskellä jotain suurta. Se oli ehkä parasta koko museossa: taideteokset eivät olleet ihmisen ulkopuolella, vaan ihminen pääsi niiden sisälle.

Pääsalista pääsi pienen odotustilan kautta pehmustettuun saliin, jossa oli videotaideteos Crows are chased and the chasing crows are destined to be chased as well, transcending space. Oli ihan hyvä, että sali oli yltympäriinsä pehmeää mattoa, sillä istuin välittömästi lattialle. Kun videoteos oli käynnissä, meno oli sen verran hurjaa, että oli parempi istua. Teoksessa linnut lentävät huimaa vauhtia ja silmissä käy aikamoinen graafinen vilinä. Aika lailla tuli sellainen olo, kun joskus planetaariossa vuoristoradassa – ihan kuin kiitäisi itsekin jossain valtavaa vauhtia. 

En tiedä pilaanko jonkun toisen museokäynnin hehkuttamalla tässä museota liikaa tai kertomalla siitä liikaa. Toisaalta sanoisin, että parempi käydä itse ja kokea. Sopii lapsille (kunhan varautuu pitämään kädestä, sillä matkalla on pimeää), museoista piittaamattomille ihmisille ja monille muillekin.  Tätä museota ei kannata ohittaa. Eikä tämä ole maksettu mainos.