Hollannissa asuessamme (2008) innostuin aloittamaan kirjapäiväkirjan. Tähän on nyt koottu sato, joka ehti kertyä ennen kuin päiväkirjan pito lopullisesti hyytyi.

Ideana oli kirjoittaa ylös, mitä on tullut luettua. Mitään hienoja syvällisiä analyysejä nämä kommentit eivät ole – ainoastaan yhden lukijan tuonhetkinen kokemus kirjasta. Olen huomannut, että tietyt kirjat puhuttelevat tietyssä elämänvaiheessa – eli aina eivät tietyt hyvätkään kirjat nappaa, vaikka voisivat toisessa tilanteessa tuntua loistavilta.

Vähän harmittaa, että sittemmin kirjapäiväkirjan pitäminen on jäänyt. Ehkä se johtuu siitä, että lukeminen on näinä ”ruuhkavuosina” ollut välillä melko vähäistä (kolmas lapsi syntyi 2009). Toisaalta lukupiiritkin ovat hyytyneet (olen ollut kahdessa mukana ja molemmat ovat sittemmin lopettaneet). Lähinnä on tullut luettua jokunen dekkari tai Jane Austinin kirja.

Uskon kuitenkin, että ryhdyn vielä kirjoittamaan kirjapäiväkirjaa uudelleen. Näitä muistiinpanoja on kiva lueskella näin jälkikäteen.

Traktoreita ja vähän muutakin
27.12.2009 17:34 | Mari

Kirjapäiväkirjan ylläpito on jäänyt nyt vähemmälle – ja valitettavasti myös lukeminen. On ollut mukavasti muuta puuhaa (synt. 16.9.), ihanaa vauvantuoksua.

Syksyn mittaan olen lukenut muutaman kirjan: toinen niistä oli lukupiirissämme käsitelty Marina Lewyckan romaani Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Se oli lukemisen arvoinen romaani, omalla tavallaan hauska ja karmea. Siinä on myös osuvasti kuvattu sisarusten välistä kateutta, mustasukkaisuutta.

Luin hyvän tietokirjan, Kari Cantellin Interferonin tarina; tiedemiehen elämää, iloja ja suruja. Se oli mehevästi ja mukaansatempaavasti kirjoitettu (ainakin näin entisen tutkijan näkökulmasta) – ja kertoo osuvasti tutkijan elämän arjesta: paljon taistelua ja vastoinkäymisiä, joskus onnen hippusia. Oivallinen tietokirja!

Juuri nyt sain loppuun Ilkka Remeksen uusimman, Isku ytimeen. Se oli taattua Remestä ja piti vankinaan. Ainakaan kirjaa ei voi moittia yksinkertaisuudesta ja juonenkäänteiden puutteesta! Kivaa on aiheen ajankohtaisuus.

It’s a hard life
09.09.2009 15:39 | Mari

Olen lukenut kolme hyvää, mutta melko raskasmielistä kirjaa.

Reko Lundanin Ilman suuria suruja on hyvin kirjoitettu tarina Rinteen perheen vaiheista. Siitä tulee hieman mieleen Hannu Väisäsen kirjat Vanikan palat ja Toiset kengät, joskin Väisäsen teksti on maalailevampaa, runollisempaa. Hyvä kirja, vaikka mun mielestä noita suruja oli kyllä ihan riittämiin.

Doris Lessingin Viides lapsi oli myös hyvin kirjoitettu, mutta aika ”karmea” – varsinkin sen lukeminen kosketti näin raskaana ollessa.

Pauliina Suden Lukot oli aluksi edellisiä kevyempää luettavaa, mutta kääntyi kyllä aika karmaisevaksi kuvaukseksi joutumisesta toisen alistamaksi. Ihmissuhdekuvaukset ovat aika äärimmäisiä osittain, mutta pitkälti silti toden tuntuisia.

En nyt paljastanut kirjoista paljon mitään – kannattaa lukea itse (ei välttämättä kuitenkaan peräkkäin, ovat aika raskaita aiheiltaan).

Kesälukemisia
28.07.2009 22:09 | Mari

Kesälomalla on tullut luettua (muistankohan edes mainita kaikkia) vähän kaikenlaista.

Olen aloittanut nyt valmistumisen taas tulevaan (syyskuussa syntyy kolmas lapsi) ja luin Katri Tapolan ”Näiden seinien sisällä emme näy”. Se kertoo aika osuvasti siitä, miten vauvan kanssa ”mökkeytyy” ja miten parisuhde muuttuu. Kun on päivät pitkät kotona, pienistä asioista tulee isoja (siitä, että onko kuppi korjattu tiskiin yms.). Kuvaus ei tuntunut mitenkään vieraalta, valitettavasti. Kirjaa oli hauska lukea, koska aika monet asiat ovat niin tuttua…. tämä ei varmaan avaudu kuin kotiäitiyden (tai isyyden) kokeneille.

Luin myös toisen lapsiin liittyvän kirjan, ”tietokirjan”, ruotsalaisten Maria Carlingin ja Elisabeth Cleven ”Ylihuolehtivat vanhemmat – curling-perhe parempaan tasapainoon”. Se oli aika kevyttä lukemista ”valveutuneille vanhemmille”. Kyllä siitä nyt jotain ideoita tai ainakin vahvistusta omille näkemyksilleen sai kasvatusasioissa.

Sirpa Kähkösen ”Lakanasiivet” tuntui aluksi vähän raskaalta (ehkä siksi, että noihin henkilöihin ei oikein saanut kosketusta – mikä saattoi johtua siitä, etten ole lukenut aiempia sarjaan liittyviä kirjoja). Pidin kyllä sinänsä kirjoitustyylistä (vaikka henkilökuvaukset jäivät vähän ohuiksi). Sodan kuvaus ihmisten arjessa tuntui aika todelliselta ja elävältä.

Liza Marklundin ”Uutispommi” oli tosi imevä dekkari. Kiinnostusta lisäsi toki se, että itsekin (kuten päähenkilö) olen toimittaja (tosin en missään iltalehdissä). Lisäksi pidin siitä, että Marklund kuvaa toimittajan työn lisäksi myös perhe-elämää (aikaongelma, lasten hakeminen päivähoidosta yms.) hyvin toden tuntuisesti. Myös dekkarin juoni oli mielestäni ihan jees.

Amin Maaloufin ”Samarkand” on jollain tavoin ”elämää suurempi tarina”. Siinä on jotain samaa henkeä kuin esim. Waltarin ”Sinuhe”:ssa tai Guilloun ”Tie Jerusalemiin”-sarjassa. Maalouf on kyllä taitava tarinankertoja. Vähän tosin mielestäni tuo Titanic-laivaan liittyvä juttu oli turha ja teennäinen. Sinänsä oli kiva, että kerrottiin tarinaa kahdessa eri ajassa, mutta ei olisi ehkä tarvinnut niin alleviivaavasti yhdistää niitä.

Risto Isomäen ”Sarasvatin hiekkaa” oli menevä. helppolukuinen ekologinen trilleri. Isomäki ottaa kirjallaan myös voimakkaasti kantaa – lopputekstissä jopa poliitiikkaan puuttuen.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen on Olli Jalosen ”14 solmua Greenwichiin”. Se on tosi mielenkiintoinen (ja tarinana omalaatuinen) matkakertomus. Siinä kuvataan hyvin ihmisluontoa: muutosta ja intohimoista suhtautumista päämäärän saavuttamiseen. Vähän tosin tuntui absurdilta se, miten kuolemaan suhtauduttiin – ei oikein realistinen tuo kirjan loppuosa. Mutta joka tapauksessa: kannattaa lukea!

Koska tarjolla oli, luin myös osa Sauli Niinistön ”Viiden vuoden yksinäisyys”-kirjasta. Luin kirjan ”harppoen” eli vain henkilökohtaiset osiot (en siis läheskään kaikkia politiikan analysointiin keskittyviä lukuja). Täytyy sanoa, että ihan hyvä on Niinistö kirjoittamaan. Hienovarainen kuvaus ja muistot edesmenneestä vaimosta olivat koskettavia.

 

Täytyy sanoa, että ihan hyvä on Niinistö kirjoittamaan. Hienovarainen kuvaus ja muistot edesmenneestä vaimosta olivat koskettavia.

Lasisilmiä, afganistanilaisia ja murha

23.06.2009 19:27 | Mari

Nyt on kyllä tullut luettua tosi vähän! Onneksi kesäloma on edessä ja silloin ehtii jälleen enemmän uppoutua kirjoihin. Olen lukenut vain muutaman kirjan.

Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa oli melko tylyä luettavaa afganistalaisnaisten elämästä. Miesten valta on hirmuinen, jos he haluavat sitä käyttää väärin. Kirjassa on mielenkiintoisella tavalla käyty elämänkohtaloiden rinnalla läpi Afganistanin historiaa. Muutoin kirja ei ole mitenkään häikäisevä, mutta pitää ihan hyvin koukussa.

Johanna Sinisalon Lasisilmä tuntuu aluksi vähän ”tavanomaiselta”, mutta sitten sinisalomaiseen tapaan kuvioihin tulee mystiikkaa ja outoa ”kauhua”. Sinisalon tyyli on jännä: nyt luettuani Linnunaivot, Ennen päivän laskua ei voi huomaa, että kaikissa on samalla tapaa yhtäkkiä omituinen, omalaatuinen tunnelma. Loppujen lopuksi kirjaa lukee vähän peloissaan, kuin jännäriä. Eikä osaa arvata, mitä tapahtuu. Onneksi Sinisalo ei kirjoita dekkareita: ne olisivat varmaan liian pelottavia luettaviksi :).

Mökkiviikonlopun kunniaksi luin Leena Lehtolaisen ensimmäisen Maria Kallio-dekkarin Ensimmäinen murhani. Olen lukenut Lehtolaisen dekkareita paljon, mutta jostain syystä tämä eka oli jäänyt lukematta. Viihdyttävähän se oli ja piti kyllä otteessaan. Maria Kallio on jotenkin symppis, on kiva, kun hän on niin ”oikea ihminen” tunteineen ja myöhemmin perheineen. Ihan pelkkää testosteronia tihkuvia dekkareita on ikävämpi lukea.

Peikkoja ja koiria
03.02.2009 21:23 | Mari

On ollut vähän hiljaista lukurintamalla. Olen lukenut tässä välissä vain pari kirjaa.

Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi oli positiivinen yllätys. Yllätys siksi, että vaikka pidin Sinisalon Linnunaivoista, aihe tuossa esikoisteoksessa tuntui etukäteen ajateltuna vähän liian absurdilta. Ja itse asiassa näin jälkeenpäinkin ajatellen tarina peikosta höystettynä homoeroottisilla kuvauksilla ei ehkä kuulosta erityisen kiinnostavalta aiheelta. Mutta ei siitä pääse mihinkään, että kirja oli silti mielestäni hyvä.

Minua viehätti Sinisalon tapa tehdä peikosta ”luonnollinen” osa nykymaailmaa susien, karhujen ja muiden metsäneläinten rinnalle. Tieteelliset kuvaukset, historia ja tarut olivat tietyllä tapaa uskottavia. Kirjassa pääjuonen ohella kulkeva ”sivutarina” naapurin perheestä, jossa mies alisti ja pahoinpiteli vaimoaan, toimi rinnastuksena. Tuli mieleen, että ihminen on ihmiselle suurin peto – se lienee ollut yksi kirjan tavoitteistakin.

Sinisalon kirjat eivät ole mitään kevyttä viihdelukemista, mutta pidän kyllä hänen kirjoitustyylistään. Se saa miettimään maailman menoa.

No, toinen lukemani kirja olikin sitten viihdettä. Raija Orasen Sulo tuli taloon ja muita käänteentekeviä kertomuksia oli ihan kivaa luettavaa koirafanille. Se oli kuitenkin rakenteeltaan vähän erikoinen kirja. Alusta saa käsityksen, että tämä kirja on pelkkää pentukoiran elämän ja sähläysten kuvausta. Sitten lähdetäänkin ihan toisiin sfääreihin. Ensin luovutaan tupakasta hypnoosin avulla ja sitten viinasta. Välillä kerrotaan tarinoita matkoilta ja ystävistä. Sitten palataan taas koiriin.

Kirjassa kyllä sanotaan, että se on tarinakokoelma. Mutta vähän tuli sellainen tunne, että olisi sitä silti voinut vähän editoida. Nyt se on kuin päiväkirjasta otettuja paloja sieltä täältä, ihan summanmutikassa. Jonkun punaisen langan kirja olisi mielestäni kaivannut. Tai olisivat edes ne koirat pysyneet sitten mukana.

No, ihan viihdyttävä kirja se oli. Ehkä se pitäisi lukea paloissa, erillisinä tarinoina.

Aura
06.01.2009 19:07 | Mari

Anja Snellmanin romaanista ”Aura” tulee tietyllä tapaa mieleen tulenkantajien kirjallisuus. Jotain samaa ajatusta kirjoittamisen ja runouden ”ylimaallisuudesta” tai ”yli-ihmisyydestä” tulee läpi.

Olen pitänyt Snellmanin (/Kaurasen) kirjoitustyylistä. Siinä on jotain runollista ja kiihkeää. ”Aurassa” kuitenkin itse tarina jäi jotenkin vähän vaisuksi. Myöskään Aura henkilönä ei mitenkään ”herännyt henkiin”, vaan jäi kirjan minän varjoon. En tiedä oliko se tarkoituskin.

Tuntuu siltä, että kirjan ”kohtaukset” olivat hyvin kirjoitettuja, mutta kokonaisuus jäi vähän hajanaiseksi eikä tarina kantanut.  Tähän voi kyllä vaikuttaa sekin, että luin kirjan paloissa iltalukemisina. Ehkä olisi ollut parempi lukea se kerrallaan.

Joululukemisia
28.12.2008 15:04 | Mari

Joululahjaksi saamani Bo Carpelanin Lapsuus” oli jälleen taattua Carpelan-laatua. Hän on yksi lempikirjailijoistani. Edellinen kirja, ”Kesän varjot” ei aihemaailmaltaan ollut minulle yhtä kiinnostava. Se oli aika seesteistä ikääntyvän elämän kuvausta. Tämä ”Lapsuus” on elämänmakuinen ja kuvaa mielenkiintoisella tavalla pojan elämää 30-luvulla.

Carpelanissa parasta on kaunis, runollinen kieli ja tunnelmakuvaukset. Ihmisistä ja hetkistä tulee eläviä. Riippumatta aikakaudesta hänen kuvaamissaan kokemuksissa on jotain niin universaalia, että niistä saa helposti kiinni.

Olen tässä ohessa lukenut (aloitin jo aiemmin) Rakel Liehun Helene” -romaania (perustuu Helene Schjerfbeckin elämään). Siinä en kuitenkaan ole päässyt vielä kovin pitkälle. Kieli sinänsä on periaatteessa kaunista, mutta jotenkin ei ime yhtä hyvin mukaansa kuin Carpelanilla.

Ahmin tässä pikaisesti eilen Stig LarssoninMiehet jotka vihaavat naisia”-dekkarin. Se oli yksinkertaisesti hyvä. Maltan tuskin odottaa seuraavan osan lukemista. Taidan kuitenkin lukea vielä välissä jonkun muun kirjan.

Runoja
20.12.2008 20:38 | Mari

Ajattelin vähän laajentaa kirjapäiväkirjaani lisäämällä tänne runoja. Innostuin nimittäin katselemaan kirjahyllyjäni, jonne on kertynyt laajahko kokoelma runokirjoja.

Ihan ensimmäiseksi yksi lempirunoistani. Se on Kirsi Kunnaksen (jonka lastenrunoista pidän myös kovasti) koottujen runojen kirjasta ”Puut kantavat valoa” (Runot 1947-1986) nimikkoruno:

Puut kantavat valoa,

mutta hiljaisuus kevyt lintu

liitää vesiä pitkin.

Puut kantavat valoa,

mutta harmaa siipi jo viistää vettä ja taivasta

hiljaisuus, kevyt lintu,

asettuu puihin ja sytyttää pesänsä,

tulena valo nousee taivasta kohti

eikä kukaan voi kantaa sydäntänsä kevyesti

koska kauneus on rakastamista

koska kauneus on tuskallista

niin kuin linnun ainoa laulu

(Kirsi Kunnas)

Tuosta runosta olen pitänyt jo pitkään, kuten monesta muustakin Kunnaksen runosta.

Pitänee tässä ryhtyä käymään läpi kirjahyllyä. Sieltä löytyy paljon runoja, joihin liittyy vanhoja muistoja. Innostuin samalla kaivelemaan myös pöytälaatikoita:

yökköset värjäävät huoneen punaiseksi

ja minä verhoudun kaikkiin nurkkiin

ja valheisiin

kuulen sammakon sydänäänet

ja kirjoituskoneen

ja radion

kirjoituspöytä on paperia täynnä

kun tarpeeksi kaivan laatikoita

löydän

auringon avoimen kallon

(M.S.)

Linnunaivot
19.12.2008 21:39 | Mari

Johanna SinisalonLinnunaivot” oli kiellisesti taidokasta, nautittavaa tekstiä. Se on jännä ”matkakertomus”, jossa on ekologinen pohjavire ja itsensä etsimistä. Sinisalo on hyvä kuvaamaan tunnelmaa ja ihmissuhteita.

Kirjassa matkakertomuksen välissä kulkevat päähenkilön veljen mielipuoliset ja sadistiset mielihalut tekivät kirjaan aika kammottavan pohjavireen. Niitä kappaleita suorastaan pelottaa lukea.

Kirjassa on jotenkin sellainen ”luonto kostaa” -fiilis. Ilkeät linnut (joiden kuvaus yhdistyy jännällä tavalla veljeen) ja rankat olosuhteet vaelluksella tukevat tuota tunnelmaa. Mystinen loppuhuipentuma oli kuitenkin ehkä minun makuuni vähän jo liikaa.

No, kaikkiaan kuitenkin: ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Pitää ehdottomasti perehtyä Sinisalon muuhunkin tuotantoon. Nyt olen lukenut aika verkkaiseen tahtiin. Onneksi on joululoma edessä!

Remeksen pyörteissä
22.11.2008 23:00 | Mari

Remeksen uusin kirja, ”Pyörre” tuli ahmittua nopeasti. Tällä kertaa en kyllä ollut ihan yhtä kiinnostunut aiheesta, kuin ”Pahan perimässä”. Muutoinkin pidin tuosta jälkimmäisestä enemmän. Mutta ihan hyvää viihdettä jälleen. Kiva tuo jälkiosio, jossa on kerrottu lähteistä yms.

Syömishäiriöitä
09.11.2008 21:27 | Mari

Sattumalta tulin lukeneeksi kaksi syömishäiriöihin liittyvää kirjaa peräkkäin. Ensin luin Marianne Käckon ”Tapa minut. äiti!”, jossa kirjoittaja kertoo omakohtaisesti anoreksiaan sairastuneen tyttärensä tarinan.

Käckon kirja on nopealukuinen, mielenkiintoinen ja paljastava. En ole tajunnutkaan, miten vakava sairaus anoreksia on. Ja miten vesikulauskin voi ahdistaa. Vähän tuli sellainen ”tirkistelyolo” kirjaa lukiessa. Kirjassa oli perhe-elämän, sairauden etenemisen ja persoonallisuuden muuttumisen ohella kerrottu ihan mielenkiintoisesti myös nykykäsityksiä sairauden fysiologisista mekanismeista. Kirjoittajan missiona oli selvästi hälventää käsityksiä perhetaustan vaikutuksesta sairauden syntyyn.

Jälkimmäinen kirja oli Sofi Oksasen ”Stalinin lehmät”. Täytyy sanoa, että pidän todella Oksasen kirjoitustyylistä! Kieli on kaunista, runollista, hetken kuvaus hyvää ja tunnelma kosketeltava. Toisaalta, ”Puhdistus” oli mielestäni vielä parempi kirjana.

Stalinin lehmissä on syömishäiriökuvausta, bulimiaa. Pääteemana on kuitenkin päähenkilön, ja etenkin hänen äitinsä, selviäminen virolaistaustansa häpeästä Suomessa. Kirja on ”Puhdistuksen” tavoin avartava; se kertoo suomalaisten asenteista (osittain piiloasenteistakin) venäläisiä ja virolaisia kohtaan. Toisaalta, tuo tietynlainen ”muukalaisuuden” kokemus vieraassa kulttuurissa on aika universaali asia. Oman kokemukseni mukaan ulkomailla asuessa on aina tietyllä tavalla ”altavastaaja”, heikommassa asemassa.  Oksanen nostaa rohkeasti tärkeitä asioita ja piiloasenteita näkyviin.

Kirjassa häiritsi vähän alituinen hyppiminen ajasta toiseen. En oikein löytänyt järkevää syytä siihen. Olisin ymmärtänyt hyppimisen vähän pidemmissä pätkissä, mutta välillä alituinen pomppiminen ajasta toiseen sekoitti paikoin, ei piristänyt tai parantanut mielestäni kirjan rakennetta.

Joka kolmas
30.09.2008 21:02 | Mari

En voi olla hehkuttamatta Adam Wishartin kirjaa Joka kolmas. Se on tosi hyvä. Mielenkiintoisempaa ja koskettavampaa tiedekirjaa syövän tieteellisestä historiasta ei varmaan voi tehdä.

Parasta Wishartin kirjassa on, että siinä on tiedettä, mutta silti samalla myös koskettava.

Kirjassa käydään läpi koko syöpätutkimuksen historia, muinaisista ”teurastusleikkauksista” nykypäivään saakka. Mielenkiintoista tietoa on roppakaupalla. Kirja on kivasti kirjoitettu, sillä siinä on tieto höystetty ”sisäpiiritiedoilla” tutkijoiden maailmasta.

Tarinat tutkijoiden intohimosta, epäonnistumisista ja onnistumisista ovat koskettavia. Wishart on haastatellut kirjaa varten monia tutkijoita. Tulee tunne, että todella pääsee kurkkaamaan tutkijoiden maailmaan.

Syövän historiassa on kyllä mielenkiintoisia vaiheita. Kaikkea sitä onkin kokeiltu! Yhdessä vaiheessa sädehoidon löydyttyä radioaktiivisuudesta innostuttiin vähän liikaakin. Radiumia sisältävistä ”terveysjuomista” tuli suosittuja. Yhdessä vaiheessa tamoksifeenia kokeiltiin myös naisten rintasyövän ”ennaltaehkäisyssä”.

Historiasta tarinoinnin ohessa Wishart kuvaa oman isänsä sairastumista syöpään, taudin etenemistä, hoitoja. Sitä kautta kirjaan tulee syövän inhimillinen puoli: miten raskasta jatkuva toivon ja epätoivon vaihtelu on perheelle ja sairastuneelle.

Kaiken kaikkiaan mainio kirja.

Lukija
17.09.2008 20:54 | Mari

Olin kuullut kehuja Bernhard Schlinkin Lukija -romaanista. Minulle kirja oli kuitenkin pienoinen pettymys.

Kirjassa kuvataan ensin antaumuksella nuoren pojan ja naisen kiihkeää rakkaussuhdetta, sitten yhtäkkiä koko maailma muuttuu kuin hujauksessa. Hypätään ajassa eteenpäin, ja jotenkin tuntuu siltä, että myös unohdetaan henkilöt. Mielestäni kirja on jotenkin epäuskottava tuossa kohtaa.

Sinänsä kirjassa kuitenkin kuvattiin kiinnostavasti toisen maailmansodan traumoja Saksassa. Alkuosa ja loppuosa oli mielestäni kuitenkin liitetty toisiinsa kömpelösti. Kirja oli tavallaan kuin kaksikyttyräinen kameli.

No, nyt parhaillaan luen todella hyvää kirjaa. En kuitenkaan vielä paljasta, mikä sen nimi on. Jännitys tiivistyy…

Enon opetukset eivät purreet
05.09.2008 21:10 | Mari

Luin lukupiiriä varten Petri Tammisen kirjan Enon opetukset. Olipa aikamoista äijäilyä. Ei oikein tälläisen keski-ikää lähestyvän naisihmisen suosikkilukemista.

Kirjassa oli vähän samanlaista fiilistä (elvistelyä) kuin jossain Häjyt-elokuvassa tai hevosmiesporukoissa, vaikka sinänsä mitään ihmeellistä ei tapahtunutkaan. Toisaalta, oli tarinassa tiettyä liikuttavuuttakin: päähenkilö oli tosi hukassa itsensä kanssa.

Hyvää kirjassa toki oli se, että sen luoma maailma oli toden tuntuinen. Tuollaisia henkilöitä on olemassa, ihan lihaa ja verta. Ja jollain tavalla se (ehkä) kuvaa miehistä maailmaa. Karskiutta ja hukassa olemista, samaan aikaan.

Lahjat ja Lang
30.08.2008 21:12 | Mari

Vähän on meinannut hyydähtää tämän kirjapäiväkirjan pitäminen. Toisaalta, lukeminenkin on syyskiireiden vuoksi jäänyt vähemmälle. Kaksi kirjaa tuli kuitenkin luettua.

Riina Katjavuoren ”Lahjat” oli kyllä kaunis ja lämminhenkinen kirja. Nautin runollisesta kielestä ja kirjan kuvaamasta maailmasta, joka on ah, niin tuttu. Tätä voi kyllä suositella kaikille pienten lasten äideille (ja isille) tai sellaisille, jotka haluavat lämmöllä muistella tuota ”elämän parasta aikaa”. Tämä on mielestäni helmi.

Kjell Westön ”Lang” oli puolestaan aika tummanpuhuva tarina melankolisesta hahmosta, tv-juontaja Langista. Kirjassa tapahtuu murha, mutta mikään varsinainen dekkari se ei mielestäni ole. Kirjan tunnelmassa on jotain samaa kuin Dostojevskin rikoksessa ja rangaistuksessa. Angstia, kaipuuta, kiihkoa, heittäytymistä, kohtalokkuutta. Tämänkin kirjan luin mielelläni.

Eli sattuipa kaksi onnistunutta kirjavalintaa peräkanaa.

Tie mökille, Jerusalemiin – ja takaisin
30.07.2008 22:51 | Mari

Kesäloma alkaa olla lopuillaan. Mökillä luin Jan Guilloun historiallisen trilogian, joka kertoo ruotsalaissyntyisen Arn Magnussonin elämästä 1100-1200-luvuilla. Lukemista riitti ihan kiitettävästi, mutta tarina tempaisi mukaansa. Täytyy kyllä sanoa, että eniten pidin sarjan ensimmäisestä kirjasta, ”Tie Jerusalemiin” ja toiseksi eniten viimeisestä ”Pohjoinen valtakunta” – eli välille jäävä ”Temppeliherra” sotakuvauksineen sytytti edellisiä vähemmän. Sarjan jatkona olisi vielä kirja ”Arnin perintö”, jota aloitin. Voi kyllä olla, että se jää myöhemmäksi. Nyt olen aika ”kyllästetty”, vaikka pidinkin kertomuksesta kovasti.

Mökkilukemisiini kuului tänä kesänä Guilloun lisäksi Tuula-Liina VariksenKilpikonna ja olkimarsalkka”, sekä Laurent GaudénKirottu suku”.

Kilpikonna ja olkimarsalkka on aviovaimon raadollinen kuvaus elämästä alkoholiongelmasta kärsivän ja mieleltään herkän Pentti Saarikosken rinnalla. Mielenkiintoista kirjassa on se, kun Varis kertoo runojen taustoja. Jos ei tietäisi mihin asiaan Saarikosken runo liittyy, sen lukisi ihan eri tavoin.

Kirottu suku kertoo Scortan italialaissuvun vaiheista pienessä kylässä. Gaudenin kuvaus on paikoin runollista, kieli on kaunista. Tunnelma on haikea. Pohjalla on ajatus: elämä jatkuu sukupolvesta toiseen. Ihminen on vain yksi helmi nauhassa, osa kaiken jatkumoa.

Hienoja sattumuksia
16.07.2008 17:43 | Mari

Takaisin Suomessa! Nyt osaa jälleen arvostaa suomalaisia kirjastoja: niistä saa ilmaiseksi vaikka mitä hienoa luettavaa.

Ensimmäisenä lomakirjana luin Paul Austerin ”Sattumuksia Brooklynissa”. Pidin kirjasta paljon. Siinä on ihastuttava lempeä pohjavire. Sattumukset ovat surkuhupaisia ja elämä vähän melankolistakin, mutta kirjasta jää silti hyvä fiilis. Auster käyttää lukijan puhuttelua kertomuksen lomassa. En oikein tiedä mitä siitä ajattelisin, mutta toisaalta se tuo aika jännän tunnelman. Luin keväällä Austerin Illuusioiden kirjan ja siinä minua rupesi vähän häiritsemään tuo ”liika tuttavallisuus lukijan kanssa”.  Illuusioiden kirjasta en muutoinkaan pitänyt läheskään yhtä paljon kuin tästä (siinä varsinkin ”loppuratkaisu” jäi jotenkin kaivelemaan).

Tästä tuli kyllä sellainen tunne, että pitää lainata Austerin kirjoja lisääkin kirjastosta. Hienoa ihmiskuvausta ja mielenkiintoisia (outojakin) tarinoita.

Vaikuttavia valokuvia
17.06.2008 11:04 | Mari

Löysin Haagista amerikkalaisen kirjakaupan, josta mukaani tarttui Tom Mackien ”Photos with impact” (harrastan valokuvausta).

Täytyy sanoa, että mahtavia maisemakuvia! Kirja ei ole mikään tavallinen ”valokuvausopas”, jossa käydään läpi kameran toiminta, valotus yms. Mackie kertoo enemmänkin omia kokemuksiaan kuvauksesta (esimerkein) ja sommittelusta.

Itselleni suurin ahaa-elämys oli suotimien käyttö (kirjassa käydään läpi miksi ja milloin erilaisia suotimia käytettään). Seuraava kameraan liittyvä hankintani taitaa olla polarisaatiosuodin.

Karunkaunis perhedraama
15.06.2008 13:36 | Mari

Käsiini osui kirjahyllystä Roddy Doylen ”The snapper”. Pidän Mike Leighin ohjaamista elokuvista, kuten ”Salaisuuksia ja valheita” (Secrets and lies) ja ”All or nothing”, joten tykkäsin myös tästä kirjasta. Henki on sama.

Kirjasta on itse asiassa aikoinaan (kirja ilmestyi 1990) tehty myös elokuva (Stephen Frearsin ohjaama), mutta sitä en ole nähnyt.

Kirja on pitkälti dialogia. Kieli on rankkaa ”työläisperheen kieltä” eikä sanoja säästellä, mutta kirjan perusvire jää positiiviseksi. Perheen tyttären häpeällinen raskaus  tuo pintaan monenlaisia tunteita. Perhe pitää silti yhtä. Pidin elävästä ihmiskuvauksesta ja ihmissuhdedraamoista – tämä oli hyvin ”todentuntuinen”.

Kesken jäi
12.06.2008 17:18 | Mari

Oivoi, nyt täytyy tunnustaa, että jo kaksi aloittamaani kirjaa on jäänyt kesken.

Ensinnäkin aloitin Thomas Mannin ”The beloved returns – Lotte in Weimar” -romaania. Se kertoo Goethen nuoruuden ihastuksen Lotten vierailusta runoilijan luona hänen vanhuudenpäivinään.

Olen hyydähtänyt sivulle 91 (sivuja on yhteensä 453). Charlotte (joka oli esikuva nuoren Wertherin kärsimyksissä esiintyvälle Lottelle) ei ole vielä päässyt puusta pitkälle. Hän on saapunut hotelliin Weimarissa, jutellut pitkään syntyjä syviä lörpön hotellipalvelijan kanssa. Tämä lavertelee Lotten vierailusta kaupungilla ja hotelliin kertyy ihmisiä, jotka haluavat puhua Lotten kanssa Goethesta, hänen runoistaan, elämästään ja erityisesti omasta elämästään. Keskustelut ovat hieman uuvuttavia. Palvelijan jälkeen on vuorossa Miss Cuzzle, joka piirtää Lottesta kuvan. Sitten Herr Riemer, lääkäri, joka on tuntenut Goethen. Ja kun lunttasin kirjassa eteenpäin, luvassa oli lisää keskusteluja. Lotte on koko ajan periaatteessa menossa tyttärensä ja sukulaistensa luo, mutta ei pääse hotellista eteenpäin.

Sinänsä idea kirjassa on ihan mielenkiintoinen, mutta en vaan jaksanut kiinnostua noista keskusteluista. Tuntui, etteivät ne johtaneet mihinkään. Tai pyörivät kehää. Tai sitten vain nukahdin välillä…

Pahoittelen, en jaksa lukea. Jääköön siis kesken.

Toinen kirja, jonka aloitin on Richard Feynmanin puheisiin perustuva ”Surely you’re joking Mr. Feynman!”. Se on sinänsä viihdyttävä kokoelma kuuluisan fyysikon edesottamuksista ja kommelluksista. Ehkä vähän ärsyttää jutuista henkivä ego. Tulee hieman alleviivattuna esiin Feynmanin nerous – vaikka eipä sitä kai kiistäminen.

Ihan hauskoja juttuja. Tämän voin ehkä lukea pieninä palasina loppuun. Isoina annoksina ei kirjaa ehkä oikein huvita lukea.

Remes ei petä
28.05.2008 18:21 | Mari

Sain juuri luettua Ilkka Remeksen Pahan perimän. Hotkaisin sen parissa päivässä. Ja hyvältä maistui. Remes ei petä; jännitys on taattu ja siinä sivussa tulee imaisseeksi mielenkiintoisia historiallisia yksityiskohtatietoja. Tällä kertaa II maailmansodan ajalta.

Ei voi muuta kuin ihmetellä tuon Daniel Brownin suosiota. Ilkka Remes on paljon parempi: dekkarin lomaan hiotut tosiasiat on paremmin kohdillaan,  taustatyö on tehty  kunnolla.  Ja jännitys pysyy hyvin yllä. Kun on lukenut noita Brownin muitakin dekkareita kuin Da Vinci -koodin, alkaa kyllästyä ylimaallisuuksiin ja siihen, ettei voi koskaan tietää onko joku yksityiskohta oikein vai ei. Remestä lukee siksikin mielellään, että samalla kokee saavansa toisinaan jopa tosi kiinnostavaa tietoa.

Ekstraplussa tällä kertaa Remeksen jälkikirjoitukselle, jossa käydään läpi todellista aineistoa. Se on ainakin yhtä mielenkiintoinen osio kuin itse romaani. Itse asiassa tuli jopa mieleeni, että voisikohan Remes kirjoittaa tuolta pohjalta ihan jotain muutakin kuin dekkarin? Sekin olisi kiinnostavaa luettavaa. Miten olisi esimerkiksi joku historiallinen romaani, vähän fiktioitu elämänkerta tai jotain?

Cunninghamia
26.05.2008 17:32 | Mari

En oikein meinannut löytää mitään kiinnostavaa luettavaa paikallisesta divarista, mutta lopulta silmiini osui Michael Cunninghamin Specimen days -novelli.

Pidin Cunninghamin ”tunneista”, jonka luin viime kesänä. ”Specimen days” on ilmestynyt sen jälkeen.

Kokoelmassa on kolme osiota, jotka ovat sinänsä hyvin erillisiä tarinoita, eri aikakausilta (teollisen vallankumouksen ajalta, läheltä nykyaikaa, kaukaa tulevaisuudesta).  Yhteistä on nimistö, viittaukset tapahtumiin, runous. Peruvire on sama: kuolema ja rakkaus kulkevat käsi kädessä.

Ei mitään kevyttä luettavaa, mutta hienosti kirjoitettua, koskettavaa. En ehkä paljasta, mitä ”The Children’s crusade” -osiossa tapahtuu, mutta tässä pieni pätkä tekstiä, joka jäi mieleen:

”Look around,” she said.”Do you see happiness? Do you see joy? Americans have never been this prosperous, people have never been this safe. They’ve never lived so long, in such good health, ever, in the whole of history. To someone a hundred years ago, as recently as that, this world would seem like heaven itself. We can fly Our teeth don’t rot. Our children aren’t a little feverish one moment and dead the next…..And look at us. We’re so obese we need bigger cementery plots. Our ten-year-olds are doing heroin, or they’re murdering eight-year-olds, or both. We’re getting divorced faster than we’re getting married. Everything we eat has to be sealed because if it wasn’t somebody would put poison in it, and if they couldn’t get poison, they’d put pins in it. A tenth of us are in jail, and we can’t build the new ones fast enough. We’re bombing other countries simply because they make us nervous, and most of us not only couldn’t find those countries on a map, we couldn’t tell you which continent they’re on. …”

Tällaisten mieliin painuvien kohtien vuoksi on palkitsevaa lukea aina välillä jotain muutakin kuin dekkareita tai viihdekirjoja.

Täytyy kyllä myöntää, että varsinkin viimeisessä osiossa rikas kieli vähän välillä tihkaisi – siis havaitsin englannin kielen taitoni vaillinaisuuden.

Hyvä oli tämäkin lukukokemus. Seuraavaksi on vuorossa taas kevyttä.

Kirjapäiväkirja alkakoon
16.05.2008 00:08 | Mari

Ajattelin ryhtyä listaamaan lukemiani kirjoja (siis tästä eteenpäin). Luen hyvin monenlaista kirjallisuutta, osa on erittäin kevyttä. Täällä Hollannissa lukemista hieman rajoittaa kirjojen saatavuus. Onneksi löysimme juuri hyvän divarin josta saa englanninkielisiä kirjoja. Lisäksi vuokraisäntämme on ystävällisesti jättänyt paljon kirjoja tänne kämppään (joka on siis valmiiksi kalustettu), osa on jopa englanninkielisiä.

Tässä nyt muutama viimeksi lukemani kirja (en tee mitään syvällisiä arvioita vaan joitain lyhyitä muistiinpanoja henkilökohtaisesta lukukokemuksestani):

All my sisters, Judith Lennox

Ostin kirjan divarista. Halusin jotain viihdyttävää kevyttä lukemista. Osoittautui juuri sellaiseksi mitä kansikuva lupaa – eli kuuluu Jane Austen -luokkaan. Sellaista ihanaa romanttista herraselämää kaikkine ihmissuhdesotkuineen. Suosittelen kaikille ”järkeville ja tunteellisille”.

Of mice and men, John Steinbeck

Tämä löytyi vuokraisännän kirjahyllystä. On jäänyt jostain syystä lukematta. Steinbeck osaa kyllä kertoa tarinoita ja kuvata ihmisiä! Pidin, kuten muistakin lukemistani Steinbeckin kertomuksista (aika lyhyt tämäkin). Tämä jää mieleen, henkilöt ovat niin eläviä, psykologinen kuvaus.

Puhdistus, Sofi Oksanen

Tämän toi anoppi Suomesta. Pidin tosi paljon, vaikka onkin tosi rankka aihe. Mielenkiintoinen ajankuva. Tuntuu siltä, että silmät hieman aukenivat. Tunnelma on vahva läpi kirjan. Kirjan jälkeen ei jäänyt mitenkään hilpeä olo, mutta tunne, että tämä kannattaisi muidenkin lukea.