22.02.2014 09:48 | Mari

Ajattelin blogissani ryhtyä pitämään listaa sekalaisista asioista, joista ei mielestäni puhuta riittävästi. Ensimmäiset kolme liittyvät terveyteen.

Asioita, joista pitäisi puhua:

Desifiointiaineiden ja antimikrobisten aineiden turha käyttö. Okei, tästä on kyllä puhuttu, mutta voisi puhua vieläkin. Todennäköisesti suomalaisten ylihygienisyys on johtanut allergioihin ja muihin autoimmuunisairauksiin (hygieniahypoteesi, http://www.washingtonpost.com/national/health-science/is-there-connection-between-type-1-diabetes-and-cleanliness-finland-serves-as-a-model/2014/01/17/93d2fd28-0fe8-11e3-85b6-d27422650fd5_story.html). Kannattaisi antaa lapsen juoda kuravettä ja olla rennompi bakteereiden suhteen. Ja hommata koira (http://www.boston.com/lifestyle/health/blogs/daily-dose/2013/12/19/owning-dog-could-prevent-asthma-and-allergies-kids/ZzSoVu7qB6FT3IDjSVTMFN/blog.html). Pahinta tässä ylihygieenisyysbuumissa on, että päiväkodeissa ja muissa julkisissa tiloissa saatetaan käyttää puhdistusaineita, jotka ovat terveydelle vaarallisia (http://www.helsinki.fi/mmtdk/esittely/uutiset/2013/130115_puhdistusaineet.html). Toisaalta, täytyy sanoa, että en ehkä suosittelisi kuitenkaan pastöroimattoman maidon käyttöä (tai pitäisi ainakin tietää tarkkaan tila, ettei ole EHECiä). Sinänsä pastöroimaton maito olisi hyvä asia (siinä on runsaasti erilaisia maitohappobakteereita), mutta riskinä on nuo taudinaiheuttajat (ainakaan kovin pienelle lapselle tai vastustuskyvyltään muutoin heikentyneelle en suosittelisi). Sikäli suosittelen ennemmin, että otat maitohappobakteerit purkista.

Influenssarokotukset. Olisi hyvä, että mahdollisimman moni ottaisi influenssarokotuksen – ainakin kaikki sellaiset, jotka työskentelevät tai elävät vanhusten ja jollain tavoin kroonisesti sairaiden parissa. Myös vanhusten omaisten tulisi ottaa rokote. Joka vuosi kausi-influenssa tappaa noin tuhat ihmistä. Influenssa ei edes pääsisi leviämään, jos riittävän moni olisi ottanut rokotteen. Terve ihminen saattaa ajatella, että kyllähän minä sen flunssan kestän, mutta pitäisi ennemmin ajatella tekevänsä palveluksen muille ottamalla rokotteen. Säästettäisiin ihmishenkiä. Sikainfluenssa & narkolepsia oli ikävä tapahtuma, mutta nykyisissä kausi-influenssarokotteissa sellaista vaaraa ei ole.

Fruktoosin haitallisuus. Kuulostaisi siltä, että hedelmäsokeri eli fruktoosi on ”luonnollisempaa” ja terveellisempää kuin ruokosokeri eli glukoosi. Näin ei kuitenkaan ole, vaan juuri päinvastoin (Kooste Nature-lehden jutusta http://responsiblefoods.org/news/f-is-for-fructose-and-fat/). Todennäköisesti limsoissa käytettävä hyvin fruktoosipitoinen sokeriseos on yksi syy länsimaisen diabetes-epidemian taustalla. Myös luonnostaan fruktoosipitoiset hedelmämehut voivat olla pahasta (http://www.diabetesfoorumi.fi/ajankohtaista/marjat-ja-hedelmat-ehkaisevat-niista-tehdyt-mehut-lisaavat-diabetesta.html?p84=5#.Uwez_nm7BmA), vaikka hedelmät ja marjat kokonaisina ovat hyvästä (sis. kuitua).

 

Uusi identiteetti muotoutumassa – jyväskyläläisyys

18.02.2014 21:31 | Mari

Lähes kaksi kuukautta jyväskyläläisyyttä takana. Tässä kokemiani plussia ja miinuksia:

+ Esteettisyys: ei Jyväskylää suotta kehuta kauniiksi kaupungiksi! Järvet, kauniit vanhat rakennukset (mm. seminaarinmäellä hieno kokonaisuus, lisäksi monet rintamamiestaloalueet sekä viitaniemi), harju.

+ Ihmiset: tähän asti kohtaamani ihmiset ovat olleet välittömiä ja ystävällisiä, mutkattomia. Varsinaisia ystäviä en (ymmärrettävästi) ole  vielä ehtinyt saada, mutta kivoja hyvänpäiväntuttuja kyllä. Naapurit ovat tosi mukavia ja koiralenkeillä on tavannut kivoja ihmisiä. Täällä on luontevampaa jutella kanssaihmisille kuin pk-seudulla. Jotenkin voisin kuvitella, että täällä jopa bussissa ihmiset voisivat jutella keskenään (tästä ei ole tietoa, kun en ole lyhyiden välimatkojen vuoksi tarvinnut bussikyytiä). Pk-seudulla jos ryhtyy juttelemaan niitä näitä bussissa tuntemattoman kanssa, herättää kyllä kummastusta. En ole täällä tavannut vielä yhtään epäkohteliasta tai negatiivista ihmistä, aika saavutus. Useat ovat toivottaneet tervetulleeksi jyväskylään. Kouluikäiset lapsemme ovat saaneet nopeasti kavereita.

+ Palvelut: tuntuu, että täällä pääsee paremmin terveydenhuoltoon kuin pk-seudulla. Tietenkin tilannetta helpottaa, että kaikki on lähellä. Ei tarvitse varata tuntia siihen, että selviää ruuhkissa esim. Espoosta Meilahteen. Sairaala on parin kilometrin päässä eikä sinne ole ruuhkainen reitti. Myös tk on lähellä ja siellä on omahoitaja, jonka kautta järjestyvät monet asiat. Esimerkiksi siedätyshoitoa varten varataan vain aika omalle hoitajalle – ei tarvitse jonottaa. Muutoinkaan täällä akuutti terveydenhoito ei perustu monen tunnin jonottamiseen sairaalassa (nimim. yli kolme tuntia sairaan lapsen kanssa Jorvissa jonottanut). Myös muut palvelut ovat sikäli helpompia, että ruuhkaa on vähemmän.

+ Harrastuksiin pääseminen ja hinta: täällä eivät kaikki harrastusryhmät ole aina täynnä eli pääsee helpommin mukaan. Lisäksi hinnat ovat useimmissa harrastuksissa matalammat (esim. ratsastus noin puolet halvempaa!).

+ Asuminen: täällä on mahdollista viisihenkisen perheen ostaa omakotitalo, pk-seudulla se on monin paikoin hyvätuloisellekin mahdotonta, ellei ole muutoin omaisuutta.

+ Etäisyydet: kun asuu keskustan tuntumassa, kaikki palvelut ja harrastukset on muutaman kilometrin etäisyydellä. Kävellen on ihan mahdollista kulkea, pyörällä kesäisin kätevää.

+ Me-henki: jyväskylä on sikäli sopivan kokoinen kaupunki, että se on riittävän iso (kaikki palvelut löytyy), mutta toisaalta täällä on me-henki, jota ei pk-seudulla ole. En ikinä kokenut itseäni mitenkään erityisen espoolaiseksi. Uskon kuitenkin, että jyväskyläläiseksi voin jossain vaiheessa hyvinkin muuttua identiteetiltäni. Täällä myös selkeästi ”pidetään puolta” eli ollaan ylpeitä jyväskyläläisistä menestyjistä ja tsempataan muita paikallisia. Tätä ei pk-seudulla ole.

Ja miinuksia

– Toimittajan työn kannalta täällä on vähemmän merkittäviä haastateltavia ja tapahtumia, lisäksi mediafirmat  ovat keskittyneet pk-seudulle.

– Ulkomaanmatkoja täältä on hankalampi tehdä, kun ensin pitää reissata pk-seudulle.

– Paikallisia työnantajia ja liiketoimintaa on vähemmän.

 

Juhlallista juu

17.02.2014 22:24 | Mari, aloitteleva yrittäjä

Juhlallista. Tänään tuli Patentti- ja rekisterihallituksesta tieto, että Toiminimi Narratiivi on rekisteröity. Ensimmäinen nimiehdotus (MarinMedia) ei mennyt läpi, koska oli olemassa nimeltään liian lähelle samankaltaisia firmoja.

Yhden illan istuin nojatuolissa lasten mentyä nukkumaan ja mietin nimiä. Se oli kivaa – etenkin jos vertaa sitä kaikkeen muuhun alkuvaiheen paperihommaan. Oikeastaan nimen keksiminen on niin hauskaa, että firman voisi perustaa pelkästään siitä ilosta. Harmi vaan, että pari muuta hyvää nimi-ideaa jäi nyt toteuttamatta.

 

Juhlallista on ollut myös se, että liityin Suomen yrittäjiin, erosin palkansaajien työttömyyskassasta ja siirryin yrittäjäkassaan – ja lähetin ensimmäiset laskut asiakkaille! Ja ihan parasta oli, että yksi laskuista maksettiin ihan ajallaan – ja niin putkahtivat ekat rahat toiminimeä varten perustetulle tilille. Eli kyllä se siitä.

 

Puhelut ovat jatkuneet (kerroin edellisessä blogissani, miten paljon puheluja tulee joka taholta, kun firma on saatu rekisteriin): viimeksi joku tarjoutui tekemään kotisivuja yritykselleni. Sanoin ei kiitos. Jos jossain vaiheessa oikeasti ehdin ajattelemaan kotisivuja, haluan tehdä ne itse.

 

Tällä hetkellä kotisivut eivät ole prioriteettiasteikossa kovin korkealla. Tämä on tätä yrittäjänä elämisen haastetta: oikeasti kaikki aika kannattaa käyttää ”oikeaan työntekoon” eli laskutettaviin hommiin. Yrityksen juoksevat hommat on tehtävä, mutta kaikki ”ylimäääräinen” pitää yrittää tehdä huomaamatta sivussa, harrastuksena. Kannattaisi palkkatyöläisenkin välillä kokeilla ja laskeskella, miten paljon työajasta menee loppujen lopuksi ylimääräiseen sälään (someen, työpaikan siistimiseen, kahvitaukoihin, löysäilyyn) varsinaisen työ sijaan. Kannattaa olla tyytyväinen, kun joku ystävällisesti maksaa siltä ajalta täyttä palkkaa.

 

Huomaan tässä vaivihkaa muuttuvani osaksi yrittäjien kuoroa, jossa moniäänisesti valitetaan vallitsevia olosuhteita (esim. lehtialan heikkoja näkymiä). Pois se minusta! Ei olosuhteita pidä valittaa, vaan on toimittava niin, että sopeutuu tilanteeseen – ellei olosuhteita voi muuttaa, on itse muutettava toimintatapaansa. Eli jos asiakkaat haluavat nyt ostaa halpaa makkaraa, ei ehkä pihvin kaupittelu onnistu. Silloin on ehkä ruvettava valmistamaan kanafileitä ja etsittävä nälkäset ostajat, jotka niitä haluavat.

 Mari, aloitteleva yrittäjä

 

Ah näitä sivukuluja!

04.02.2014 21:39 | Mari, aloitteleva yrittäjä

Ennen yrittäjäksi ryhtymistä ja koko ikänsä vain palkkatöissä olleena ihminen on helposti autuaan tietämätön sivukuluhirviöstä. Sivukulut ovat ne kaikki maksut, jotka työnantaja maksaa palkkatyöläisen puolesta, mutta jotka yrittäjä maksaa itse omasta pussistaan. Suurin ja hirvittävin on eläkevakuutusmaksu.

Eläkevakuutusmaksu on 23,3 prosenttia työtulosta. Tosin aloittava yrittäjä saa siihen pariksi vuodeksi 22 prosentin alennuksen. Lisäksi on yrittäjän työttömyysvakuutusmaksu, joka on 2 prosenttia työtulosta. Eli jo yli neljännes palkasta humpsahtaa noihin maksuihin. Tämän lisäksi on tietenkin alv (24 prosenttia), joka tosin ei koske journalistisia kirjoituksia.  Ja kaikenlaisia muita kuluja: laitteet, verkkoyhteys, internetsivut, toimisto, puhelin, matkat yms. Lisäksi on huomioitava, että yrittäjällekin pitäisi ”kertyä” lomaa . Eli sen verran enemmän pitäisi saada rahaa muina kuukausina, että voisi kesällä lomailla, ja jopa talvellakin talvilomailla (lomat pitäisi ottaa huomioon noin 12-13 prosentin lisäyksenä).

Nyrkkisääntönä kerroin on vähintään 1,5. Eli jos palkan kertoo 1,5:llä, saa tietää sen summan, mikä yrittäjänä pitäisi saada laskutettua tienatakseen suunnilleen saman verran. Eli jos saa palkkaa vaikkapa 3500 euroa kuussa, yrittäjänä pitäisi pystyä laskuttamaan 5250 euroa.

Ongelmalliseksi toimittajan työssä tämän yhtälön tekee se, että lehdet pyrkivät koko ajan nipistämään palkkioista. Kaiken lisäksi usein ne, jotka palkkioista päättävät, eivät ymmärrä miten isot sivukulut ovat. Palkkiosumma tuntuu isolta, vaikka todellisuudessa siitä freelancer-toimittajalle käteen jäävä osuus on pieni.

Jos palkkio on vaikkapa 500 euroa, siitä menee 126,5 euroa eläkevakuutukseen+työttömyysvakuutukseen. Jäljelle jää 373,5 euroa. Lomakassaan 500 euron potista pitäisi varata noin 65 euroa. Ja tietenkin verot (jos 22 prosenttia, 82,17 euroa). Käteen jäisi noin 226 euroa – eli suunnilleen puoleen menee. Tässä ei ole vielä edes huomioitu, että yrittäjällä menee vielä muitakin kuluja, kuten liiton jäsenmaksua, laitemaksuja ja puhelinkuluja.

Sitten vielä ihmetellään, kun freelancerit hakeutuvat tekemään paremmin palkattuja töitä yritysmaailman viestintäpuolelle tai etsivät muita kirjoitushommia. Jos lehdissä lähtökohta on se, että freelancereille maksetaan minimipalkkioita, ei kai se houkuttele pitkään alalla ollutta toimittajaa? Ei siinä paljon lohduta toteamus, että ”ei me makseta kenellekään tämän enempää”. On vain lähdettävä muualle kalaan.

 

Yrittää pitää

02.02.2014 21:31 | Mari, aloittava yrittäjä

Tässä ensimmäisiä kokemuksiani yrittäjyydestä. Perustin toiminimen – ei kuulosta mitenkään valtavalta asialta, mutta aika ison pohdinnan ja monet keskustelut se vaati.

Yrittäjäksi ryhtyminen ei ole niin yksinkertaista. Oli vähän järkyttävää ja masentavaakin huomata, miten vähän yrittäjäksi ryhtymiselle on kannusteita. Aloittavan yrittäjän yritysneuvonnassa todettiin suoraan, että oikeasti minun kannattaisi jäädä ansiosidonnaiselle (ja tehdä toimittajan hommia freeelancerina sovitellulla päivärahalla). Sama todettiin myös journalistiliitossa. Voisi nimittäin olla, että yrittäjänä teen hommia hiki hatussa ja saan saman verran rahaa kuin olemalla ansiosidonnaisella (sillä se olisi omalla kohdallani hyvä). Lisäksi tämän vuoden alusta työtön saisi tienata 300 euroa ilman, että se vaikuttaisi millään tavoin päivärahaan.

Starttiraha (jotain 700 euroa/kk) on hyvin pieni kannustin. Sen voisi saada aloittavana yrittäjänä puoleksi vuodeksi. Neuvoja totesi, että se soveltuu hyvin sellaisille, jotka perustavat yrityksen suoraan koulun penkiltä – ei oikeastaan korkeasti koulutetulle hyvässä palkkatyössä ollelle, kuten minulle. Kuulemma on ollut puhetta siitä, että starttirahankin pitäisi olla jollain tavoin riippuvainen yrittämistä edeltävistä tuloista. Neuvojan mukaan starttirahan pienuus hidastaa korkeasti koulutettujen yritysten perustamista. Niinpä niin.

Tuon ensimmäisen tapaamisen jälkeen mietin asiaa. Olin lippu korkealla kertonut haluavani perustaa yrityksen (kun kerran tilannekin oli niin otollinen: muutimme paikkakuntaa ja minun oli sen vuoksi pakko irtisanoutua edellisestä työpaikasta). Nyt oli pakko nieleskellä asioita. Harmitti.

Höh. Eikö yrittämisen pitäisi aina olla kannattavampaa kuin toimettomana olemisen? Pahuksen ansiosidonnainen.

Niin tai näin, tulin siihen tulokseen, että haluan toteuttaa haaveeni ja kokeilla yrittämistä. Laitoin starttirahan hakuun ja kävin toisissa neuvotteluissa. Päätöstä ei ole vielä tullut, mutta sain käsityksen, että starttirahan myöntämiselle ei ole estettäkään. Eli odottelen.

Sain starttirahaneuvottelujen jälkeen ”luvan” perustaa yrityksen (sitä ei saa perustaa ennen starttirahan hakemista, muutoin ei voi saada starttirahaa….). Kaupparekisterissä asia hoitui nopeasti, 105 euroa. Paperit tulevat perässä.

Tilitoimiston kanssa kävin sopimassa järjestelyistä, pankissa avasin uuden tilin. Illalla leivoin kakkua ja tarjosin perheelle. Olo oli juhlava.

Heti seuraavana päivänä toiminimen perustamisesta alkoi puhelin soida ja tekstiviestit sinkoilla: eläkeyhtiöt tarjosivat pakollista YEL-vakuutusta, muut vakuutusyhtiöt soittelivat, joku markkinointipulju soitti ja niin edelleen. Lopuksi olin niin kypsä jatkuviin keskeytyksiin (jossain vaiheessa piti tehdä sitä varsinaista työtäkin, eli kirjoittaa), että vastasin jo hyvin tylysti monenkirjaville puhelinmyyjille. Lopuksi laitoin puhelimen äänettömälle. Turha yrittää häiritä.

 

Ihana, ihana Jyväskylä

29.12.2013 22:57 | Mari, jo Jyväskylä-fani

Muuttolaatikot on purettu ja vaikka tavaroita on vielä paljon hujan hajan ympäri taloa, elämä alkaa tuntua kotoisalta. Ensivaikutelma Jyväskylästä: ihana kaupunki.

Asumme Mäki-Matissa vanhassa (1945) rakennetussa rintamamiestalossa, jossa on persoonallisia tilaratkaisuja, mielenkiintoisia soppeja ja ihastuttava vanha piha. Ja kotoisa ympäristö: sympaattiset rintamamiestalot nököttävät sopuisasti vierekkäin, ihmiset ulkoiluttavat koiriaan, pienten katujen keskellä on iso leikkipuisto. Idyllistä.

Vaikka olen aina pitänyt Espoon rivitaloasunnostamme ja lähiympäristöstä Pohjois-Tapiolassa, täytyy sanoa, että ensivaikutelma on tästä alueesta vielä parempi. Ja toisaalta tuntuu siltä, että täällä voi saavuttaa paljon paremman elintason: Espoossa asunnot ovat niin kalliita, että viisihenkisen perheen on oikeastaan mahdotonta kuvitella ostavansa Tapiolasta minkäänlaista omakotitaloa ellei ole erittäin rikas tai huippupalkatussa työssä. Ja jos muuttaa jonnekin kauemmas, joutuu helposti hommaamaan kaksi autoa työmatkoja varten ja viettämään reippaasti yli tunnin päivässä ruuhkaisilla teillä.

Täällä kaikki on lähellä: ydinkeskustaan pari kilometria, harrastukset, koulut, uimahallit, kaikki vieressä. Ja kaupungissa on kaikkea, mitä osaan kaivata. Ok, ehkä kulttuuritarjonta on heikompaa, mutta näin lapsiperheen arjessa sitä on tullut pk-seudullakin hyödynnettyä hyvin vähän. Jos oikeasti kerran vuodessa käy oopperassa tai baletissa (eikä yleensä sitäkään), voi kyllä lähteä sen kunniaksi Hesaan….kun ei tämä matkakaan nyt mikään mahdoton ole.

Kaupunki on kaunis. Järvet, mäet, harju, vanhat rakennukset. Kodilta tuntuu jo, vaikka olemme asuneet täällä vasta viikon.

Varaudu siihen, että jatkossakin bloggaan muiden asioiden ohella myös Jyväskylästä – voit seurata tämän ”ensi-ihastuksen” jälkeistä kehitystä. Ehkä tästä syntyykin vielä matkakirja Jyväskylästä :). Kun saan aikaiseksi, lisään kuvia blogiin.

 

Ah, tätä mammonaa!

19.12.2013 21:48 | Mari, muuttolaatikoiden keskellä

Olen kuvitellut olevani melko maltillinen tavaroiden haalimisessa: en periaatteessa keräile mitään (paitsi ehkä hieman kirjoja) ja vien mielelläni tavaraa kierrätykseen. Tavaroista luopuminen ei ole minulle mitenkään vaikeaa, päinvastoin. On ihana vapauttavaa viedä muovikasseja kierrätyskeskukseen. Mutta…näin muuton yhteydessä mielikuvat mistään minimalistisuuteen viittaavasta haihtuvat: voi tätä maallisen mammonan määrää!

Muuttolaatikkokasa vain kasvaa ja alkaa jo ahdistaa – miten paljon tätä tavaraa oikein piisaa. Lopputulos on ainakin 150 laatikkoa. Viisihenkisen perheen tavaramäärä on uskomaton. Jo kenkiä on satakunta: kesäkenkiä, talvikenkiä, kumppareita, lenkkareita, tanssikenkiä, sisäpelikenkiä, monoja, luistimia, kuomia, jalkapallokenkiä, golfkenkiä, ratsastussaappaita, juhlakenkiä…

Ei ihme, että asunnot käyvät ihmisille ahtaiksi, kun tavaraa on niin paljon. Ei jää tilaa elää. Sähkölaitteidenkin määrä hämmästyttää, sillä sitä ei tule ajatelleeksi: on hiustenkuivaajaa, käherrintä, partakonetta, sähköhammasharjaa, tehosekoitinta, talouskonetta, vatkaajaa, tuuletinta, kirkasvalolaitetta, sauvasekoitinta, jäätelökonetta, mikroa, ilmankuivaajaa, kahvinkeitintä, espressokeitintä, vedenkeitintä, leivänpaahdinta, leipägrilliä, raclette-grilliä, vohvelirautaa, stereoita (lapsilla omat), tietokoneita, tabletteja, kännyköitä (aika läjä niitäkin), wii, televisioita, radioita, mp3-soittimia, tulostinta, digiboksia, sääasemaa, kelloradioita (ainakin viisi)… Pitäisi joskus oikein laskea, mitä kaikkea on kertynyt.

Periaatteessa ihannoin minimalistisuutta, ettei olisi turhaa tavaraa ja voisi pärjätä vähällä. Olisi tilaa hengittää. Käytännössä on pakko todeta, että elämäni on tällä hetkellä äärettömän kaukana tuosta ihanteesta. Pahinta on, että en ole ehtinyt edes käydä tässä muuton yhteydessä kuin pienen osan tavarasta läpi: iso osa menee suoraan eteenpäin. Ehkä sitten uudessa asunnossa katson, mitä kaappeihin asti pistän – tai sitten en ehdi. No, ehkä eläkkeellä sitten ryhdyn minimalistiksi…lapsiperheen arjessa on pakko tehdä myönnytyksiä. Aikansa kutakin.

Suosittelen muuten lämpimästi käymään kierrätyskeskuksessa: siellä huomaa helposti, miten paljon turhaa tavaraa me haalimme ympärillemme. Ihan uskomattomia asioita. Siellä tulee helposti ”tavaraähky”- tunne, että mitä järkeä on haalia kaikkea tätä ympärilleen. Se on hyvin, hyvin opettavaista.

Muutto on rankkaa. Tavarahässäkän lisäksi on siedettävä kiirettä, pölyä ja tilanahtautta. Onneksi h-hetki on ylihuomenna. Uusi kaupunki, uusi asunto, uusi alku, uudet kujeet. Jyväskylä, here we come!

  Mari, muuttolaatikoiden keskellä 

 

Aloittelijaksi jälleen

09.12.2013 21:18 | Mari, tuleva yrittäjä

Olen tehnyt tässä matkan varrella jo kerran uranvaihdoksen: tutkijasta toimittajaksi. Nyt on edessä jälleen uusi vaihe, kun muutamme paikkakuntaa ja ryhdyn yrittäjäksi.

Osin voisi tietenkin ajatella, että on pakko, mutta itse haluan nähdä uuden tilanteen mahdollisuutena. Suo anteeksi edellisen sanan kliseisyys. (Inhoan monien muiden tavoin sitä, että aina käytetään sanaa ”haaste” tai ”mahdollisuus” kun oikeasti tarkoitetaan ongelmaa, vaikeutta, epävarmuutta tai hankaluutta.) Ehkä edessä on hyppy kylmään veteen, kukapa tietää, mutta sitäkin on kokeiltava. Tärkeintä on, ettei jähmety.

Hyppy ei siinä mielessä ole tavattoman hurja, että tässä tapauksessa ammatti säilyy eli teen edelleen toimittajan töitä ja yritys/toiminimi on perustettu sitä varten. Lisäksi ajatuksenani on kirjoittaa kirjaa, mahdollisesti luennoida sekä valokuvata. Käytännössä varmaan työ tulee koostumaan pienistä palasista; vähän leivänmurusia sieltä täältä.

Tähän mennessä on tapahtunut seuraavaa: olen irtisanoutunut, sopinut tapaamisen uusyrityskeskukseen, ottanut selvää kaikenlaisista yrityksen perustamiseen liittyvistä asioista (toki vielä paljon petrattavaa), lukenut oppaita, käynyt luennolla, hankkinut jo joitain laitteita ja ottanut yhteyttä eri tahoihin työnmurusten keräämiseksi.

Tunne: toisaalta iso innostus, toisaalta jännittää. En osaa sanoa kumpaa enemmän. Yksinäisyys pelottaa hieman. Tulenko mökkihöperöksi?

Hämmästyksen aihe: Oikeasti kannattaisi taloudellisessa mielessä jäädä ansiosidonnaiselle päivärahalle työttömäksi ja tehdä töitä keikkaluontoisesti (sovitellulla päivärahalla). Olen ilmeisesti ihan tyhmä kun perustan yrityksen ja menetän kyseisen etuuden? Näinkö se tosiaan on? Pitäisikö tälle asialle tehdä jotain? Voisiko yrityksen perustamista tällaisissa tapauksissa tukea jotenkin muutoinkin kuin 700 euron starttirahalla (jonka saaminen sekin vaatii jo ponnistuksia: tapaamisia te-väen kanssa, liiketoimintasuunnitelman yms.)?

Tälle blogille on luvassa nyt paljon uutta sisältöä. Tosin jossain vaiheessa pitänee siirtää kaikki tämä uudelle saitille, sille yrityksen sellaiselle.

Ja vielä: ähäkutti-ihmiset voivat varautua siihen, että vaikka tämä ei ”sujuisi kuin linnulla, joka lentää nokka auki hyönteisessä ilmassa”, mielestäni kannattaa yrittää. Jos ei suju, en jää tuleen makaamaan.

 

 Mari, tuleva yrittäjä

 

 

Turvaverkko repeilee

30.10.2013 21:12 | Mari

Meiltä Suomesta puuttuu joko halu tai kyky auttaa pulaan joutuneita perheitä.

Jos lapsiperheen isä tai äiti sairastuu vakavasti, kukaan ei kysy, miten perhe pärjää. Sairaaloissa on vain yksilöitä, potilaita. Perhe on näkymätön sivullinen.

Erään kolmilapsisen perheen äiti sairastui. Koska hän oli kotiäiti, isän piti jäädä pois töistä hoitamaan lapsia äidin ollessa sairaalassa. Perheen tulot putosivat lähes nollaan. Isä jäi palkattomasti kotiin eikä äitikään saanut mitään, sillä kotiäideillä on sairaslomalle jäämistä ennen karenssi.

Kukaan ei ollut kiinnostunut perheen selviämisestä. Kukaan ei kysynyt, miten lasten hoito järjestyy tai miten perhe pärjää laskujen kanssa. Kukaan ei tarjonnut tukea. Sairaalassa hoidettiin vain potilasta, muulla ei ollut merkitystä.

Näitä esimerkkejä on useita. Viimeistään siinä vaiheessa kun sairastuu vakavasti, ihminen joutuu toteamaan miten hauras turvaverkko Suomessa on.

Eräs perheenäiti jo pohti, että pitäisikö kertoa tulleensa hulluksi saadakseen apua. Ainoastaan siinä vaiheessa kun tilanne menee täysin epätoivoiseksi ja ihminen romahtaa, perhe saa apua – ehkä. Tällöinkin apu voi olla sitä, että lapset sijoitetaan.

Ei vaadittaisi mitään miljoonien eurojen satsauksia, ei vaadittaisi ihmeellisiä toimia. Riittäisi, kun tilanteeseen tartuttaisiin. Kun perheenisä tai -äiti sairastuu, joku selvittäisi, miten perhe selviää. Joku kävisi tilanteen läpi, kysyisi, välittäisi.

Silloin kun perheessä joku sairastuu vakavasti, se on iso kriisi. Ei sen keskellä pysty hakemaan apua. Aika menee selviämiseen. Siihen, että muistaa hengittää, vaikka maailma pysähtyy.

Olen ajatellut, että voisin auttaa. Mutta tämä asia on sellainen, johon pitäisi saada kanava. Käytännössä sairaalat ovat avainasemassa. Sinne tulevat vakavasti sairaat. Siellä voitaisiin tavoittaa pulaan joutuneet perheet. Tarvitaan vain vähän halua.

 

Epäreilu ja kamala lääkekorvausjärjestelmä

15.10.2013 22:34 | Mari

 

Suomalainen lääkekorvausjärjestelmä on paitsi sanahirviö, myös sisällöltään kamala ja epäreilu.

 

Kaikki on hyvin niin kauan kun tyydyt sairastamaan yleisiä sairauksia, kuten diabetesta tai astmaa. Tällöin (mikäli sairautesi ehdot täyttyvät) suurin osa lääkkeistä on erityiskorvattavia eli maksat 3 kuukauden lääkesatsista vaivaiset kolmisen euroa.

 

Tilanne on toinen, jos jostain kumman syystä ”päätät” sairastua harvinaisempaan sairauteen tai sellaiseen tautiin, jolla ei ole vahvaa potilasjärjestöä ajamassa sairastuneiden etuja. Tällöin lääke on vain peruskorvattava ja maksat siitä pääosan itse.

 

Tietyissä sairauksissa ja lääkityksissä, esimerkiksi vaikeassa migreenissä, lääkekatto (636 euroa) voi ylittyä ekoilla ostokerroilla. Tämän jälkeen saa lääkkeet loppuvuoden ajan ilmaiseksi, parin euron toimitusmaksulla. Eli tässäkin tapauksessa lääkekorvausjärjestelmä vielä jotenkin kutenkin toimii, vaikka onhan se eri asia toki maksaa 3 euroa 3 kk satsista…Ei se ehkä ihan reilulta tunnu. Ja kukkarossa voi kirpaista, jos yli 600 euron potti lankea maksettavaksi tammikuussa.

 

Ei tämä vielä mitään. Surkeimpaan kastiin Suomessa joutuvat ne kurjat, jotka sairastavat sellaista sairautta, johon määrätyllä lääkkeellä ei ole edes peruskorvattavuutta. Kyseessä voi olla harvinaissairaus, johon ei lääkeyhtiö ole hakenut ”indikaatiota” eli käyttöoikeutta lääkkeelleen, sillä se vaatisi kalliita potilaskokeita. Toisaalta, lääkärit tietävät kyseisen lääkkeen auttavan potilasta, joten määräävät sitä sairauteen. Tällöin potilas maksaa itse koko lääkkeen. Ei tule korvauksia, ei täyty lääkekatto.

Tiedän tapauksen, jossa lääke oli niin kallis, ettei potilaalla ollut siihen varaa. Lopulta kunnan sosiaalitoimi kustansi lääkkeen. Hyvä edes niin.

 

Summa summarum: ei tätä järjestelmää voi hyväksi kehua, tasapuolisuudesta puhumattakaan.

 

Ikävintä on, että asiaa on vatvottu vuosikausia, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Selvityksiä satelee, mutta mikään ei muutu.

Pitänee jatkaa kirjoittelua. Tehkää niin te muutkin. Kiitos.

 

Antakaa lasten harrastaa ilman ammatinvalintapakkoa!

25.09.2013 21:24 | Mari

Lasten on vaikea harrastaa. Se johtuu siitä, että lähes joka harrastuksessa on taka-ajatuksena kasvattaa lapsesta kyseisen alan ammattilainen. Vasta aikuisena kun ns. toivo on jo menetetty, voi ryhtyä harrastajaksi.

Jos harrastat lapsena jalkapalloa, tavoitteena pitäisi olla ryhtyminen ammattilaiseksi. Musiikkiopistossa taas koulutetaan ammattimuusikon uraa varten, jne.

Vanhin tyttäreni sanoi tuossa hiljattain, että ”kyllä sulla äiti vaan on helppoa, kun käyt töissä eikä sun tarvitse harrastaa mitään, illat on ihan vapaata…”. Teki mieleni hieman oikaista, että voi kumpa voisinkin harrastaa (tällä hetkellä aika kun menee lasten harrastuksiin viemisissä ja kolmilapsisen perheen kodin pyörittämisessä).

Kyseinen tytär harrastaa jalkapalloa ja musiikkia – ja se tuntuu olevan liikaa. Lähes joka ilta on harrastusmenoa. Lisäksi tietenkin pitäisi harjoitella kotona. Toisaalta olisi sääli jättää pois, koska harrastukset ovat rakkaita (etenkin jalkapallo). Tuntuu kummalliselta, että jo kaksi harrastusta on jo liikaa. Itse muistan penskana harrastaneeni vaikka mitä.

Jostain luin tutkimuksen, jonka mukaan lapset eivät edes pidä harrastusaikaa ”vapaa-aikana”. Eli heille se ei ole rentoa ”omaa aikaa” kuten vanhemmille. Eiköhän siihen ole selvä syy: harrastuksissa koulutetaan ”ammattilaisia” eli se on kuin opiskelua.

Tietenkin tässä on taustalla se, että lasten harrastuksia yleensä vetävät aikuiset, ja vieläpä alan koulutuksen saaneet ja intohimoisesti alaan suhtautuvat. Toki heille on meriitti, että omat ”valmennettavat” menestyvät.

Sinänsä on tietenkin esim. joukkuepeleissä tärkeää, että on draivia ja halua voittaa. Mutta kyllähän sitä on aikuistenkin sarjoissa. Hyviä matseja voidaan pelata vaikkapa työpaikkaporukoissa, jotka harjoittelevat vain pari kertaa viikossa. Lapsilla vain on velvoite, että on pakko pelata täysillä ja ainoastaan yhtä lajia (eli harkat lähes joka päivä) tai ei ollenkaan.

Tässä olisi peiliin katsomisen paikka. Kuinka moni meistä aikuisista olisi joka päivä työpäivän jälkeen valmis menemään harrastukseen, jossa velvoitetaan läsnäoloa joka harkoissa ja kotiläksyjen tekemistä? Lisäksi odotuksena on, että ryhdyt jossain vaiheessa tekemään harrastusta työksesi. Jos tämä ei miellytä, sinut lempataan ulos porukasta.

Itse olen aina harrastanut maalausta. Jos siitä olisi tullut minulle työ, epäilen, että koko hommasta olisi mennyt maku. Harrastus on harrastus.

 

Somesoppa ei kiinnosta

30.08.2013 22:02 | Mari

Musta ei vaan ole tuohon someen! En oikein tajua, kuinka joku jaksaa siellä roikkua.

Alkukeväällä innostuin twitteristä, mutta innostus hiipui aika nopeasti. Totesin, että eivät minua kiinnosta lyhyet sekavat tokaisut sieltä täältä. Sellaista epämääräistä silppua ja linkittelyä se on. Itsekin twiittasin aluksi innokaasti, lähinnä linkitin juttuja. Sitten se jäi.

Facebook oli aikoinaan kova sana, mutta enää en ole jaksanut käydä siellä pitkiin aikoihin. En juokse maratoneja eikä minua ihan hirveesti kiinnosta ketkä juoksee ja ketkä ei. Ei nyt oikeastaan myöskään nappaa, missä kukin on käynyt lomailemassa (sori vaan, kaverit). Tosin täytyy myöntää, että joskus aina käväsen siellä salaa urkkimassa kuka on raskaana ja kenelle on syntynyt vauva tai kenen lapsi on päässyt ripille. Itse olen käyttänyt Facebookia lähinnä mainostamiseen (näyttelyn tai jonkun tilaisuuden).

Linkediniinkin olen tietty liittynyt. Se on ehkä mun mielestä kaikkein kiinnostavin juttu, vaikka ei kovin kiinnostava sekään. On hauskaa, kun tulee toisinaan linkkauspyyntöjä ihmisltä, joita ei oikeastaan tunne. Siinä sitä sitten pohtii, ollakko tuttu vai ei.

Linkedin-urani alkoi yhtä lupaavasti kuin Facebook- ja Twitter-kokeilunikin: täytin perustiedot, olin pari viikkoa oikein kiinnostunut, mutta sitten into jälleen hyytyi.

Some ei ole minun juttuni. En koe, että haluan tai minulla olisi tarve pitää ystäviini yhteyttä somen kautta. Kun haluan jutella, soitan puhelimella tai tapaan.

Salaa mielessäni toivon, että muutkin kyllästyisivät sometukseen ja palaisivat ”normielämään”.

 

 Mari

 

Nyt alkavat valoisat ajat

30.08.2013 21:56 | Mari

Palkkaratkaisu tuli, joten nyt alkavat taas valoisat ajat.

Kuluttajat pitää saada jälleen uskomaan tulevaisuuteen (= kuluttamaan) ja talouden rattaat pyörimään.

Hyvästi, kurjuus!

 

On vaikeaa olla puolueeton

19.07.2013 23:41 | Mari

Kohta alkavat taas syksyn tohinat ja palkkaneuvottelut. Odotettavissa on, että tulee paljon uutisia, joissa todetaan Suomella menevän todella surkeasti. Varmasti eva ja kumppanit syytävät ilmoille roppakaupalla kurjuudesta kertovia tiedotteita. Synkkä syksy siis edessä. On tärkeää, että kaikki suomalaiset ymmärtävät miten vaikea tilanne meillä on – ja tyytyvät neuvotteluissa nollalinjaan.

Okei, on varmasti totta, että synkistelyyn on aihettakin. Silti väitän, että propagandaa on myös (kuten tietenkin aina ennen palkkaneuvotteluja). Olisikin tärkeää, että toimittajat osaisivat pysyä tiukasti kiinni luvuissa ja faktoissa (tietenkin lukujakin on aina helppo valita ja muokata tiettyä tarkoitusta tukemaan). On haastavaa saada puolueetonta tietoa (tai mahdotonta).

Myönnän, että itsekin toimittajana olen helposti sokea vedätykselle. Aina joku hyötyy, ja se pitäisi muistaa joka tilanteessa. Esimerkiksi tietyn alan ihmisen, vaikkapa lastenpsykiatrian tutkijan tai lääkärin, mielestä kyseiselle alalle pitäisi tietenkin suunnata lisää tutkimusta ja resursseja. Toki tarvitaan lisää tutkimusta! Toki tarvitaan lisää lastenpsykiatreja! Harva on sitä mieltä, että resursseja on riittävästi. Se on inhimillistä: kukapa haluaisi heikentää omaa alaansa? Tosin täytyy sanoa, että tämä kyseinen esimerkki on huono. Olen nimittäin tavannut toimittajanurani aikana yhden lastenpsykiatrin, joka totesi, että lisää resursseja tarvitaan kouluterveydebhuoltoon ja ennaltaehkäisyyn, ei lastenpsykiatriaan. Eli poikkeuksia aina löytyy.

On yhtä naurettavaa ajatella, että haastateltavalla ei ole omaa agendaa kuin että toimittaja on vain ”tabula rasa” (tyhjä taulu) tehdessään haastattelua. Toki haastateltavalla on useimmiten omat pyrkimyksensä ja toki haastattelijalla on oma näkemyksensä asiasta. Ja totta kai toimittajan oma näkemys vaikuttaa siihen, millainen jutusta tulee – ja se on aina jollain tavalla puolueellinen. Tämä asia on vain tiedostettava. Toimittajan pitää koko ajan olla varuillaan ja tunnistaa omat ennakkoluulonsa sekä jatkuvasti kyseenalaistaa niitä. Pitää koko ajan olla valmis näkemään asioita monista näkökulmista – vaikka sitten lopullisessa jutussa valitsisikin vain yhden.

Vaikka on välillä vaikeaa nähdä kaikki taustalla pyörivät motiivit, siihen pitäisi kuitenkin pyrkiä. Siinä tavoitetta syksylle!

 

Vappuaaton moraalisaarna

30.04.2013 21:37 | Mari, joka ei tänä vappuaattona juonut kuin kotitekoista simaa – ja kivaa oli silti

Niin vahvasti kun olenkin suomalainen, en silti ymmärrä enkä hyväksy tätä kännäämiskulttuuria. Tämä on nyt tietenkin sitä samaa jauhamista, mutta on ihan pakko jauhaa… Muuten mikään ei muutu.

Kun asuimme Saksassa, sielläkin joskus saatoimme illallisen yhteydessä nauttia viinilasillisen jos toisenkin, mutta koskaan kukaan ei ryhtynyt örveltämään tai käyttäytymään muuten epäluonnollisesti. Siellä olisi ollut oikeasti häpeä olla kännissä, Suomessa se on rehentelyn paikka.

Vaikka alkoholismi on Suomessa kansansairaus ja tragedia, viikonlopputoilailuista puhutaan rehvastellen työpaikoilla. Siihen on hirveän vaikea olla menemättä mukaan. Ihan käsittämättömän vaikeaa olisi sanoa, että musta toi on typerää eikä känni ole kenellekään kunniaksi. En minäkään pysty siihen. Olen ihan samassa tilanteeessa kuin muutkin, hyväksyn hiljaisesti.

Olen sitä mieltä, että tarvitaan apua yleisestä mielipiteestä – sitä edustavat tietenkin media (jonka jäsen itsekin olen) ja poliitikot. Poliitikkojen pitäisi rohkeasti (panimoliiton lobbareita pelkäämättä) kieltää alkoholimainonta. Se on eka askel. Median pitäisi (kuuntelijoita pelkäämättä) jättää känni-ihastelu ja jutut joissa kerrotaan sankarimaiseen sävyyn kohelluksista humalassa. Jokaisessa mediassa tätä ihastelua ja alkoholipalvontaa on vaikka millä mitalla, jopa valtion kustantamassa ylessä.

Tämä ei ole mikään mahdoton tehtävä. Asenteet muuttuvat, jopa rohkaisevan ripeästi. Hyvä esimerkki on tupakka. Tuntui mahdottomalta ajatukselta kieltää tupakkamainonta ja rajoittaa tupakointia eri paikoissa. Mutta kun näin tehtiin, lopputulos on ollut hämmästyttävänkin hyvä: tupakointi vähenee ja siitä on tullut selvästi vähemmän coolia.

Uskon, että alkoholin suhteen on ihan mahdollista saada asennemuutos aikaiseksi. Siihen tarvitaan kuitenkin lainsäätäjien ja median tukea. Luulisi, että haluakin löytyisi, kun ajattelee miten monta elämää alkoholi Suomessa vuosittain tuhoaa.

 Mari, joka ei tänä vappuaattona juonut kuin kotitekoista simaa – ja kivaa oli silti

 

 Joitain blogejani muualta

22.03.2013 23:05

Tässä koottuna joitain vanhoja blogejani Tekniikka&Talous-lehdestä (ilmainen, mutta sivusto vaatii rekisteröitymisen ja kirjautumisen):

http://www.tekniikkatalous.fi/blogit/innovaatiot/tassa+viikon+innovatiivisin+lista/a872751

http://www.tekniikkatalous.fi/blogit/tutkija+hapeaa+bisnesta/a884106

Ja Mediuutisista (ei vaadi rekisteröitymistä):

http://www.mediuutiset.fi/keskustelutjamielipiteet/blogit/ei+helppoa+vastausta/a708091

http://www.mediuutiset.fi/keskustelutjamielipiteet/blogit/virtuaalimaailma+voi+kuntouttaa/a685868

http://www.mediuutiset.fi/keskustelutjamielipiteet/blogit/suomessa+uudet+ideat+tumpataan/a639424

http://www.mediuutiset.fi/keskustelutjamielipiteet/blogit/vanhemmuus+on+herkka+asia/a624882

http://www.mediuutiset.fi/keskustelutjamielipiteet/blogit/viinamainonta+kuriin+ja+sassiin/a620689

http://www.mediuutiset.fi/keskustelutjamielipiteet/blogit/nyt+se+tulee/a575941

http://www.mediuutiset.fi/keskustelutjamielipiteet/blogit/ulkoistusbuumi+ahdistaa/a154732

 

Miten tämän tulvan käy?

22.03.2013 22:38 | Mari

Olen miettinyt millainen tulevaisuus mahtaa olla, kun virtuaalimaailma pikku hiljaa menee tukkoon. Sanoja on niin paljon, ettei kukaan enää jaksa kuunnella mitään – eikä löydä mitään. Kaikkialla virtaa puroja, jotka uppoavat valtamereen. Sieltä sitten jokainen käy kalastelemassa mitä haluaa.

Uskon, että journalismin, siis hyvän sellaisen, arvo itse asiassa kasvaa. Toimittajien tehtäväksi tulee tiedon sekamelskan järjestäminen, tiivistäminen ja selkiyttäminen. Tai tietenkin se on jo nykyisellään tehtävämme – mutta aina siihen ei ole tässä kvartaalitaloudessa riittävästi resursseja.

Monet lehdet tuntuvat nykyisellään tekevän vauhdikasta itsemurhaa. Resursseja (lue kirjoittavaa työvoimaa) karsitaan, otsikoilla huijataan ja koko ajan pyritään lyhentämään tekstejä – kun ajatellaan, ettei pitkiä tekstejä lue kukaan. Siten päädytään pinnallisiin, räväköihin uutisjuttuihin, joita moni klikkailee, mutta harva ihailee.

Minä uskon siihen, että ihmiset ovat kiinnostuneita asioista syvällisesti – eivät vain sirkushuveista. Lukijaa ei saa aliarvioida.

Minä uskon, että muutos tulee. Uskon, että se tulee pian. Journalismi ei kuole, mutta moni lehti saattaa tukehtua.