Viheliäs tiede -kirja ilmestyi!

Uutuuskirja Viheliäs tiede kertoo kommenttitulvan aiheuttavista uutisaiheista toimittajan ja tieteentekijän näkökulmasta – ”Koronavirus, jos mikä, on viheliäs aihe!”

Tiedote. Julkaistu: 12.05.2020, 09:00
Vastapaino

Kuuntele myös Viheliäs Tiede -podcast (4 osaa)!

Mari Heikkilän ja Tuukka Tammen toimittama Viheliäs tiede – ja muita vaikeita uutisia -kirja avaa tiedeuutisten taustoja. Teoksessa parikymmentä tutkijaa ja tiedetoimittajaa kertovat kokemuksistaan vaikeiden tiedeaiheiden parissa.

”Koronaepidemia on osoittanut, miten iso merkitys on tieteellä ja tiedon välittämisellä. Koronavirus, jos mikä, on viheliäs aihe! Tietoa vyöryy jatkuvasti valtava määrä ylitsemme”, toinen kirjan toimittaja Mari Heikkilä sanoo.

Hän huomauttaa, että kriisin keskellä tutkijoita ja asiantuntijoita kaivataan julkisuuteen popularisoimaan tiedettä, tekemään sitä ymmärrettäväksi suurelle yleisölle. Samaan aikaan toimittajilta odotetaan kriittisyyttä: eri tasoisia tutkimuksia ja selvityksiä julkaistaan paljon ja niiden joukosta pitäisi poimia luotettava tieto.

”Pitäisi myös pystyä katkomaan siivet vääriltä huhuilta ja uskomuksilta. Hopeavesi ei estä koronaa eivätkä 5G-mastot aiheuta sitä.”

Kirja antaa lukuisten konkreettisten esimerkkien kautta eväitä siihen, miten viheliäisiä tiedeaiheita kannattaisi kohdata. Esimerkkiaiheina käsitellään muun muassa rokotteita, susia, metsien hakkuita ja vaihtoehtohoitoja.

Jotkut tarinoista osoittavat, miten joskus tilanne voi hyvistä aikeista huolimatta kääntyä päälaelleen. Vaikka sanotaan, ettei viestinviejää pitäisi ampua, joskus tutkittua tietoa esiin tuova tutkija tai toimittaja voi joutua aikamoiseen tulitukseen. Ja vaikka monissa tilanteissa tutkijan tai tiedetoimittajan olisi helpompi pysyä hiljaa ja piilossa julkisuudelta, on tärkeää nousta vastustamaan valeuutisia.

”Joskus myös arjen kokemukset, vahvat mielipiteet ja tutkimustieto nostavat somemyrskyjä, joissa faktat ja uskomukset sekoittuvat pahan kerran. Esimerkiksi seksuaalisuus, imetys tai mediaväkivallan vaikutus lapsiin ovat kirjassa käsiteltyjä, ikuisesti tunteita kuumentavia puheenaiheita”, toteaa toinen kirjan toimittaja Tuukka Tammi.

Kirjassa kerrottujen kokemusten ja omakohtaisten tarinoiden myötä etsitään keinoja, miten vaikeista asioista pitäisi kirjoittaa ja puhua. Kirja tarjoaa eväitä ja tuo uutta ajateltavaa niin tieteestä kirjoittaville tukijoille, toimittajille kuin kaikille tieteestä kiinnostuneille.

Mari Heikkilä & Tuukka Tammi (toim.) Viheliäs tiede – ja muita vaikeita uutisia. Vastapaino 2020, 234 s.

Vuosi sähköautoilua takana, tässä kokemuksia

Vuoden verran sähköautoa ajaneena voin todeta, että ei ole bensa-autoa ikävä. Vanha bensa-Fordimme on nykyisin käytössä lähinnä pitkillä matkoilla, esimerkiksi mökkimatkoilla, joilla koko perhe on mukana. Lisäksi se on ajo-opetusautona. Muutoin sen asema on syrjäytetty.

Mutta puhutaan aluksi hieman sähköauton huonoista puolista. Meillä sähköauto on koko ajan ulkona, koska autotalli on jo täynnä tavaraa. Talvella auton kantama laskee suunnilleen puoleen kesään verrattuna. Kantama on talvikelillä noin 150 km, kun kesällä se on yli 300 km kaupunkiajossa (auto on Renault Zoe). Meidän käytössämme tämä ei ole ongelma, sillä auto on kaupunkiautona eli ajamme lähinnä lyhyitä matkoja. 

Kesällä kuitenkin ajoimme sähköautolla muutaman kerran Jkylästä pk-seudulle (noin 300 km). Silloin jouduimme pysähtymään lataamista varten. Näin siksi, että auton kantama on pienempi, kun sillä ajaa maantieajoa (yli 80 km/h) verrattuna siihen, että ajaisi kaupunkiajoa. Tämä on siis iso ero bensa-autoon verrattuna. Bensa-autolla on tottunut siihen, että kaupunkiajossa kuluu paljon bensaa ja maantieajo 80 km/h on optimaalinen vauhti bensamoottorille. Sähköautossa logiikka on erilainen. Vähiten energiaa sähköauto kuluttaa hitaasti körötellessä kaupunkiajossa. Energian kulutus kasvaa nopeammassa vauhdissa. Mitä kovempaa ajaa, sitä enemmän energiaa kuluu per kilometri.

Lataaminen reissussa on sähköauton kanssa pieni jännitysmomentti. Ei niin, että vaarana olisi sähkön loppuminen yhtäkkiä. Sellaista ei pääse käymään, sillä autossa näkee kyllä koko ajan, miten paljon on ajomatkaa jäljellä ja ajotietokone osaa laskea sen ajonopeudesta riippuen. Eli ihan samoin kuin ei bensa-autossakaan bensa yhtäkkiä lopu, ei sähköautosta sähkö lopu yhtäkkiä – kyllä sen huomaa ja saa syyttää lähinnä itseään jos niin käy. Sen sijaan jännitysmomentti liittyy latauspaikkoihin. Bensa-asemia on nykyisin aika hyvin joka puolella, mutta sähköautojen latauspaikkojen verkosto on vielä osin hajanainen. Eikä siinä kaikki: vaikka latauspaikka olisi, se voi olla jo toisen auton käytössä tai lataaminen voi olla luvattua hitaampaa. Kerrankin päätimme mennä huoltoasemalle lataamaan ja ajattelimme syödä odotellessamme. Huomasimme kuitenkin auton lataukseen laittaessamme, että latausnopeus oli vain puolet luvatusta. Tämä tarkoitti, että olisimme kaavailemamme puolentoista tunnin sijaan joutuneet lataamaan kolme tuntia. No, onneksi lataus riitti siihen, että ajoimme seuraavalle huoltoasemalle. Valitettavasti tämä kokemuksemme luvattua hitaammasta latausnopeudesta ei ole ainutkertainen. Etenkin kauppakeskuksissa olevat ilmaiset latauspisteet antavat harvoin niin nopeasti virtaa kun luvataan. Lisäksi toisinaan latauspisteet ovat epäkunnossa. Onneksi on kännykkäsovelluksia, joissa käyttäjät jakavat kokemuksiaan latauspisteistä. Tämä on silti iso ero verrattuna bensa-autoihin, joiden kanssa voi vain ajaa huoltoasemalle ja tankata. Sähköauton kanssa pitää ainakin toistaiseksi olla paljon suunnitelmallisempi eli katsoa valmiiksi mahdolliset latauspaikat reitin varrelta ja suunnitella tekemistä latauksen ajaksi.

Muita huonoja puolia on se, että Zoe ei ole mitenkään erityisesti suunniteltu Suomen ankariin talvioloihin. Latausta varten avautuu luukku auton edessä Renault-merkin alta. Tämä luukku on sään armoilla ja jäätyy herkästi pakkasilla. Välillä olen mennyt kauppakeskukseen ostoksille ja jättänyt auton sisäparkkiin, jotta luukku sulaa. Viime talvena Zoe myös ryhtyi valittelemaan ja jokin varoitusvalo syttyi, kun pakkasta oli oikein paljon. Tämä tosin korjautui huollossa.

Yksi käytännön seikka on, että huoltopaikkoja sähköautoille on vielä rajatusti. Ostimme Zoen täältä Jyväskylästä ja se oli ollut aiemmin autoliikkeen esittelyautona (eli oli käytetty). Käytännössä sen huolto onnistuu vain paikassa, josta sen ostimme ja sielläkin on yksi ihminen, joka voi tehdä huollon. Eli hieman on koulutettavaa, jotta saadaan sähköautoille huoltomiehiä. Toisaalta sähköauton huolto on edullista – vuosihuolto maksoi 150 euroa.

Seuraavaksi sähköautoilun hyviä puolia. Ensinnäkin itse olen tyytyväinen siihen, ettei tarvitse mennä tankkaamaan. Inhoan huoltoasemalle menoa. Arjessa on paljon helpompaa, kun voi vain laittaa kotona auton piuhan päähän. Meillä on asennettuna kotilatauspiste. Koska ajamme autolla pääosin lyhyttä matkaa ja kaupunkiajoa, ei autoa tarvitse ladata kovin usein. Talvisin ehkä parin päivän välein, kesäisin pari kertaa viikossa. Sellaista tilannetta ei meille ole tullut, että auto ei olisi riittävässä latauksessa eikä sillä voisi siksi lähteä liikenteeseen. Laitamme auton lataukseen viimeistään kun akku on noin 30 prosenttia täynnä, useimmiten jo aiemmin. 

Pieni sähköautomme on mukava ajaa. Se kiihtyy nopeasti ja on näppärä käyttää. Automaattivaihteisto on mukava, kun siihen on tottunut. Joskus, kun tarvitsemme samaan aikaan mieheni kanssa autoa, tulee kiistaa, kumpi saa sähköauton. 

Talvella on mukava, kun sähköautosta ei käynnistäessä tuprahda pakokaasupilveä ilmaan. Muutenkin on mukava ajatella, että ilma säilyy puhtaampana. Joskus kaupungissa ajellessa tulee mieleen, että miten paljon miellyttävämpi olisi talvinen ilma keskustassa, jos kaikilla olisi sähköautot. 

Itse olen tyytynyt autossa talvella melko viileään sisäilmaan (laitan yleensä tavoitelämpötilaksi 18-19 astetta), sillä en halua kuluttaa sähköä liiaksi lämmittämiseen. Kun päällä ovat talviset ulkovaatteet, on turha kuluttaa valtavasti energiaa lämmittämiseen. Bensamoottoriautossa tilanne on eri, kun lämpöä syntyy väistämättä bensan palamisen sivutuotteena. Toisaalta ei sähköautossa tarvitse missään pakastimessa olla. Auto on helppo saada etukäteen lämpimäksi ennen ajamaan lähtöä. Zoessa on näppärä 5 minuutin teholämmitys, joka sulattaa ikkunat ja esilämmittää sisätilat.

Ensi kesänä asennamme aurinkokennot kotimme katolle. Sitten voimme ladata sähköautoa omalla aurinkosähköllä. Tällä hetkellä meillä on sähkösopimuksessa, että käytämme vain uusiutuvaa energiaa.

Vaikka jatkuvasti saa lehdistä lukea, että sähköautot yleistyvät hitaasti ja niiden akkujen tuottaminen on hankalaa, olen varma, että sähköautot ovat tulevaisuuden suunta. Olen melko varma, että tulevaisuudessa akkujen toimivuus kylmällä ilmalla saadaan paremmaksi. Lisäksi tarvitaan vielä parannuksia latausverkostoon. Mutta omien kokemusteni pohjalta voin kyllä suositella sähköautoa jo nyt kaupunkiautoksi.

Jälkikirjoitus puoli vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen

Huhhuh, tulipa tehtyä! Näin ajattelen nyt, puolisen vuotta kirjani ”Alussa oli äitiyspakkaus” julkistamisen jälkeen. Päällimmäinen tunne on helpotus. Kolmisen vuotta sitten aloittaessani kirjan kirjoittamisen en tiennyt, miten pitkä ja vaivalloinen matkasta tulisi. Olin yhtä innoissani kuin ihminen, joka on päättänyt lähteä rakentamaan omakotitaloa.

Minun taloni arkkitehtuuri ja rakennuspiirustukset muuttuivat parikin kertaa matkan varrella. Alkuperäisenä ideanani oli tehdä hieman samankaltaisia juttuja, joita olin kirjoittanut Tiede-lehteen pitäessäni siellä Heureka-palstaa vuoden ajan. Olin haastatellut suomalaisia tutkijoita, jotka olivat keksineet jotain uutta, joskus hieman sattumalta. Yksi oli sekoitellut labrassa kahvikupissa aineksia huvikseen, toinen oli hommannut kotiin sorvin ja sinnikkäästi valmistellut prototyyppejä autotallissaan. Kivoja pieniä kertomuksia.

Aikani kirjaa kirjoitettuani huomasin, että idea ei toiminut. Tarinat, jotka lehden palstalla tuntuivat mukavilta, muodostivat pitkässä kirjassa hajanaisen sarjan. Punainen lanka puuttui. Siksi päätin, että kirja tarvitsee kehystarinan. Otin sellaiseksi oman elämäni, sillä siihen liittyen minulla on eniten asiantuntemusta. 

Minun ja vanhempieni sukupolvien aikana on tapahtunut valtava muutos. Suomi oli suuriin ikäluokkiin kuuluvien äitini ja isäni lapsuudessa lähes kehitysmaa. Tänä päivänä elämme korkealle kehittyneessä digi- ja innovaatioyhteiskunnassa. Halusin sitoa keksinnöt omaan aikaansa ja näyttää, millaisessa ympäristössä ne syntyivät. Siten kirjaan tuli omaa ja vanhempieni elämänkertaa, Suomen historiaa ja suomalaisia keksintöjä. 

Etelä-pohjalainen sukuni sopi hyvin kehystarinaan. Vanhempieni kertomusten kautta saatoin kuvailla suurten ikäpolvien lapsuutta maaseudulla ja kuinka isäni suvusta oli tavan mukaan lähtenyt poikia siirtolaisiksi Kanadaan. Siten saatoin kirjassa kulkea muun muassa reitin Lappajärveltä Kanadaan ja sieltä aina Rapalan uistimiin ja Marilyn Monroeen. 

Rehellisyyden nimissä minulla oli kirjan kirjoittamisen taustalla agenda. Olen ollut aiemmin tutkijana, joten tiede ja tutkimus ovat lähellä sydäntäni. Halusin kirjassa tuoda esiin, että suomalaisten keksintöjen ja innovaatiotoiminnan edellytys ovat yliopistot ja koulutetut ihmiset. Jos meillä ei olisi korkeatasoista opetusta ja tutkimusta, ei syntyisi myöskään uusia keksintöjä – ei olisi kehittynyt Nokiaa, ei Polaria, ei Vaisalaa. Minua ärsyttivät tuolloiset Sipilän puheet kaiken maailman dosenteista ja Stubbin möläytykset professorien pitkistä kesälomista. Mieheni on professori ja tiedän hyvin professorin vaimona, miten omistautuneita tutkijat ovat työlleen. Välillä tuntuu, että ajatukset ovat 24/7 tutkimuksen parissa.

Kirjaprojektin myötä päätin ryhtyä pienkustantajaksi ja kustansin kirjan itse – siitäkin huolimatta, ettei omakustanteita arvosteta kovin korkealle. Se ei ehkä ollut mikään valtavan viisas ratkaisu. Toisaalta ajattelin, että jos kerran eläessäni kirjoitan kirjan, haluan tehdä sen omalla tavallani. Minulla on sivistyneitä, työkseen kirjoittavia ystäviä, joilta sain hyviä kommentteja. Myös puolisoni ja vanhempani olivat hyviä esilukijoita. 

Kirjasta tuli ikään kuin ITE-taidetta. Tein jopa kansikuvan itse, sillä harrastan kuvataiteita. Toisaalta minulla oli toinenkin syy pienkustantajaksi ryhtymiselle: kuka järkevä kustantaja olisi kiinnostunut julkaisemaan jonkun melko tuntemattoman tiedetoimittajan kirjan, joka sisältää elämänkertaa, suomalaisia keksintöjä ja historiaa? En edes yrittänyt tarjota sitä kustantajille enää, kun olin alkuperäisestä asiallisesta tyylistä lähtenyt harhapoluille. Koin, että hartiapankkirakentaminen oli ainoa vaihtoehto.

Oli hienoa, että kirja sai julkisuutta. Se oli ilmestymisen jälkeen esillä useissa lehdissä ja olin mm. Kalle Haatasen radio-ohjelmassa keskustelemassa suomalaisista keksinnöistä. Minulla oli lähes kuuluisat five minutes of fame. Kirjaa myös ostettiin kirjastoihin melko kivasti. Kirjakauppoihin se ei juuri päässyt esille – lukuun ottamatta paria tuttua kirjakauppaa, joissa itse kävin henkilökohtaisesti markkinoimassa kirjaa myyntiin. 

Kirjan painosmäärä oli pikkuruinen, 400 kpl. Koska painatin kirjat Suomessa, halusin kovat kannet ja erikoistehosteen kanteen (hopeapainatus), kappalehinnaksi tuli itselleni melko korkea. Toisaalta, koska painosmäärä oli pieni, ajattelin, että sama se, vaikka en saisi myytyä kaikkia kirjoja. Ostin kirjan painaneelta suomalaisyritykseltä myös muita palveluja, kuten tiedotteen lähetyspalvelun ja kannen viimeistelyn (tekstien asemointi). Rahallinen kustannus painatuksesta ja näistä lisäpalveluista oli noin 5000 euron luokkaa. Eli yksi kirja tuli maksamaan minulle noin 12,5 eur. Halvemmallakin olisi varmasti saanut, mutta toisaalta halusin painaa Suomessa ja jos kerran eläessään tekee kirjan, voi ehkä hieman investoida siihen. 

Projektin myötä olen saanut kurkata kirjamaailman kulisseihin. En esimerkiksi tajunnut, että nykyisin lähes kaikki kirjat liikkuvat myyntiin tukkuportaiden, kirjavälittäjien kautta. On käytännössä pakko myydä kirjat niiden kautta, jos haluaa, että kirja on saatavilla esimerkiksi kirjastoihin. Muuten ei yksinkertaisesti onnistu. Tukkuporras ottaa kirjan hinnasta noin 46 prosenttia. Eli siksi kirjan joutuu näin pienen painoksen ja korkean kappalehinnan vuoksi hinnoittelemaan suositteluhinnaltaan melko korkeaksi. Omalla kohdallani laitoin suositushinnaksi 34,90 eur. Tällöin siis itselleni jäisi kirjan myynnistä tukkuportaan kautta 18,8 eur. Tästä tosin pitää vielä vähentää postikulut, jotka ovat pienyrittäjälle samansuuruiset kuin kuluttajalle eli minimissään 5,20 eur ja päälle vielä kuoren hinta. Joten jos yhden kirjan myy tukkuportaan kautta, saa alle 13,5 euroa käteen, eli voittoa euron. Eipä siinä paljon saa vaivanpalkkaa, kun vielä pitää postittaa… No, sain sentään sovittua, että laitan kirjoja vain isommassa postierässä menemään. Onneksi toinen tukkuliike maksaa postikulut. Sitten jää jo hieman enemmän käteen, joitain euroja. Eli ei kannata pienkustantaminen ainakaan tässä muodossa. 

Toisaalta, ideani ei ollut ryhtyä tienaamaan kirjamyynnillä – tai edes kirjojen kirjoittamisella. Lähinnä toiveena oli, että pääsisin nollille – sitä odottelen vielä, mutta olen jo melko lähellä.

Jotta tämä kirjoitus ei kuulostaisi liian synkältä, loppuun positiivisia puolia. Joku rakentaa omakotitalon, minä kirjoitin kirjan. Tuntuu hienolta, että olen saanut sen tehtyä ja valmiiksi. Varmaan samanlainen tunne on monella omakotitalon rakentaneella. Kaiken vaivannäön jälkeen on hienoa katsella lopputulosta. Mielestäni kannesta tuli aika hieno, vaikka itse sanonkin.  

Aika ajoin oli tosi antoisaa uppoutua kirjan kirjoittamiseen. Parasta oli haastatella omia vanhempiani, puolisoani ja veljeäni sekä kaivella muistoja omasta elämästä. Jännästi ajan myötä aloin muistamaan enemmän ja enemmän. Oli myös hienoa etsiä keksintökertomuksia ja kuulla, miten ihailtavan sinnikkäästi ihmiset ovat edenneet ideansa kanssa. 

Toteutin matkan varrella myös joukkorahoituskampanjan ja perustin verkkokaupan. Opin paljon uutta. En ehkä oppinut varsinaisesti markkinoimaan, mutta monia muita asioita jäi kyllä takataskuun. Opin, että elämässä kannattaa välillä laittaa itsensä likoon. Vaikka useita kertoja on kirjaprojektin varrella ja kirjan julkistamisenkin jälkeen nolostuttanut, olen saanut ihanaa palautetta joiltain ihmisiltä, jotka ovat kirjaa lukeneet. Se on saanut uskomaan, että kannatti kirjoittaa. Kannattaa laittaa itsensä alttiiksi. Lempikirjailijaani Astrid Lindgreniä lainaten: ”On asioita, jotka on tehtävä, vaikka ne ovatkin vaarallisia. Muuten ihminen ei ole ihminen vaan vain rikkahippunen.” (Veljeni Leijonamieli)

p.s. Tilaa kirja täältä, niin se tulee suoraan kustantajalta eli minulta :).

TULOSSA: Alussa oli äitiyspakkaus -kirja ilmestyy 5.6.!

Loppusuora häämöttää, JIHUU! Pitkään jatkunut kirjaprojektini pääsee maaliin. Kirja on painossa ja ilmestyy 5.6.2019! Samana päivänä esittelen kirjaa ja kerron omakustantamisen/pienkustantamisen kiemuroista Jyväskylän kaupunginkirjastossa: https://www.keskikirjastot.fi/web/arena/-/kirjaesittely-alussa-oli-aitiyspakkaus. Tervetuloa kuuntelemaan!

Voit tilata teoksen jo ennakkoon Narratiivin Holvi-verkkokaupasta. Siten varmistat, että saat kirjan heti sen ilmestymisen jälkeen.

Alla maistiaisia kirjan kannesta. Voit lukea lisää kirjaprojektista sivulta http://narratiivi.fi/alussa-oli-aitiyspakkaus/ ja seurata projektia facebookissa: https://www.facebook.com/keksintokirja/.

Ei mikään tavallinen museokäynti

Haltioitunut. Se kuvasti parhaiten oloani vierailtuani maanantaina Aamos Rex taidemuseossa Helsingissä. Jo pitkään on puhuttu siitä, miten museoiden pitäisi tarjota elämyksiä. Tämä museo onnistui siinä ainakin minun kohdallani.

En ole ollut aiemmin mitenkään erityisesti mediataiteen ystävä, vaikka sinänsä tykkään nykytaiteesta enemmän kuin perinteisistä 1900-luvun lopun maalauksista. Yleensä vain näkemäni mediateokset ovat olleet kuvaruutuja tai valkokankaalle heijastettuja enemmän ja vähemmän käsittämättömiä elokuvia. Aika harvoin ne ovat herättäneet mitään sellaista fiilistä, että onpa upeaa. Tai no, joskus ne ovat olleet kantaa ottavia ja saaneet sitä kautta ajattelemaan. Mutta tunneside on puuttunut.

Tämä museokäynti oli toisenlainen. Tietenkin jo itse rakennus, maanalainen, oli mielenkiintoinen ja arkkitehtuuriltaan erikoinen. Valo tuli kauniisti kattoikkunoista ja aula oli valoisa, vaikka oikeasti oltiin maanpinnan alapuolella.

Kun museon sisälle astui, astui pimeyteen. Ensimmäinen teos, Black waves, oli aika perinteistä mediataidetta. Valkokankaalle oli heijastettu piirroskuviota, jossa meri kuohui. Taustalla yksinkertaista pianon ääntä. Sinänsä ihan kaunis teos, mutta ei mitenkään poikkeuksellinen. Tällaisia teoksia näkee usein taidemuseoissa.

Seuraava teos oli sen sijaan jotain muuta. Oli kuin olisi astunut viidakkoon. Ei ollut enää yhtään museo-olo. Sokkeloisessa ympäristössä oli paljon ihmisiä – ja eläimiä. Lattialla ja seinissä liikkui iso määrä värikkäitä piirroseläimiä: sammakoita, krokotiileja, perhosia, kaloja, jopa valas. Niiden päällä saattoi kävellä ja yrittää ottaa niitä kiinni. Jos koski seinään, siihen alkoi ilmestyä lisää piirroksia. 

Oli maanantai-iltapäivä ja tuo kyseinen näyttelytila oli ihan täynnä ihmisiä. Mukana oli paljon lapsia, jotka arvatenkin olivat innoissaan. Se oli kuin leikkitila, jossa myös aikuiset osallistuivat. Hieno tunnelma. Pimeyden keskellä valtava väriloisto.

Tämän jälkeen eksyin reitiltä. Päädyin seuraavaksi katsomaan Sigurd Frosteruksen kokoelmaa. Se oli perinteinen taidenäyttely, jossa oli tauluja seinällä. Kultakauden maalauksia ja vastaavia. Toisaalta siellä oli myös ikään kuin huone, jonne pääsi istumaan arvokkaan näköisille tuoleille. En ihan ymmärtänyt tuon huoneen tarkoitusta. Ehkä sen idea oli korostaa eroa perinteisen taiteen ja mediataiteen välillä? Ainakin siltä se vaikutti.

Tulin ulos museosta takaisin valoisaan aulaan. Sen jälkeen katsoin uudelleen esitettä ja huomasin, että olin kokonaan ohittanut pääsalin näyttelyn. Menin siis uudelleen sisälle. Museo-opas kehotti pysyttelemään oikealla, jotta päätyisin pääsaliin. Toisella kerralla onnistuin enkä eksynyt viidakossa.

Wau. Pääsalin taideteos, Vortex of Light Particles, oli upea. Esitteen mukaan se kuvaa veden liikettä, mutta itselleni tuli mieleen avaruuden musta aukko. Tuollaiseksi sen voisi kuvitella. Teos oli majesteetillinen. Tuli hieman samanlainen tunne kuin jossain valtavassa kirkossa. Jotkut olivat käyneet makaamaan keskelle salia, ja itsellenikin tuli tunne, että olisi hienoa hiljentyä sen ääreen pidemmäksi aikaa. Lattia kuitenkin oli aika ankea, kivilaatta, joten en käynyt makaamaan. Toisaalta epäilen, että jos lattiasta oltaisiin tehty mukavampi, sinne olisivat jääneet ihmiset loppupäiväksi rentoutumaan ja katsomaan hypnoottista pyörivää liikettä. Oli jotenkin sellainen olo, että oli keskellä jotain suurta. Se oli ehkä parasta koko museossa: taideteokset eivät olleet ihmisen ulkopuolella, vaan ihminen pääsi niiden sisälle.

Pääsalista pääsi pienen odotustilan kautta pehmustettuun saliin, jossa oli videotaideteos Crows are chased and the chasing crows are destined to be chased as well, transcending space. Oli ihan hyvä, että sali oli yltympäriinsä pehmeää mattoa, sillä istuin välittömästi lattialle. Kun videoteos oli käynnissä, meno oli sen verran hurjaa, että oli parempi istua. Teoksessa linnut lentävät huimaa vauhtia ja silmissä käy aikamoinen graafinen vilinä. Aika lailla tuli sellainen olo, kun joskus planetaariossa vuoristoradassa – ihan kuin kiitäisi itsekin jossain valtavaa vauhtia. 

En tiedä pilaanko jonkun toisen museokäynnin hehkuttamalla tässä museota liikaa tai kertomalla siitä liikaa. Toisaalta sanoisin, että parempi käydä itse ja kokea. Sopii lapsille (kunhan varautuu pitämään kädestä, sillä matkalla on pimeää), museoista piittaamattomille ihmisille ja monille muillekin.  Tätä museota ei kannata ohittaa. Eikä tämä ole maksettu mainos.

Amazing America, osa 2

Parissa viikossa kännykkäni muistiinpanoihin on kertynyt lukuisia pieniä kokemuksia/ihmetyksen aiheita Yhdysvalloista, joten tarina jatkuu. Jos et ole vielä lukenut ensimmäistä aiheeseen liittyvää blogiani, se löytyy täältä. Havainnot saattavat tuntua hieman hajanaisilta. Olen kirjoitellut niitä ylös bussi- ja metromatkoilla sekä kahvitauoilla.

Ensin muutamia havaintoja julkisesta liikenteestä Washingtonissa. Kuljemme arkisin päivittäin bussimatkan Bethesdasta Silver Springiin, kielikoulusta kotiin. Bussissa tuntuu aina siltä, että olemme jollain tavoin poikkeavia. Matkustajista on noin 47 prosenttia ihmisistä mustaihoisia, 47 prosenttia latinoja ja loput 6 prosenttia valkoihoisia. Jälkimmäiset ovat joko eläkeläisiä, vanhuksia tai teini-ikäisiä koululaisia. Eli työikäiset valkoihoiset eivät matkusta bussilla. Syy on se, että he kulkevat omilla autoilla.

Jos olisimme halunneet omaksua todellisen amerikkalaisen elämäntyylin, meidän olisi pitänyt yhden sijaan vuokrata kaksi autoa: toinen miehelleni ja toinen minulle. Tosin minä en mielelläni aja täällä, sillä jännitän kaupungin ruuhkissa ajamista – joten ehkä se ei olisi ollut käytännössä toimiva vaihtoehto.

Täällä kaikki on suunniteltu autoilua ajatellen. On isot moottoritiet, mutta myös pienemmät kaupunkialueilla kulkevat tiet ovat monikaistaisia. Esimerkiksi tässä lähistöllä monet ihan tavalliset tiet ovat kahdeksankaistaisia eli niissä on neljä kaistaa molempiin suuntiin. Siten autoja mahtuu liikkumaan paljon. Tosin kun autoja on valtavasti liikkeellä, ruuhkia syntyy.

Autoilemaan houkuttelee myös bensan halpa hinta: se maksaa alle puolet siitä mitä Suomessa. Lisäksi parkkimaksut ovat sangen maltillisia. Esimerkiksi läheisessä Silver Springissä sekä Bethesdassa parkkimaksu on julkisessa parkkitalossa dollarin tunnilta (eli 0,86 euroa) – eli vähemmän kuin kotipuolessamme Jyväskylässä. Washingtonin keskustassa toki on isojen kaupunkien tapaan kallista parkkeerata, mutta sielläkin voi selvitä 30-40 dollarin päivämaksulla.

Tämä omalla autolla ajamisen kulttuuri on saanut miettimään, mitä tekevät ne keski- ja yläluokkaiset amerikkalaiset, jotka eivät syystä tai toisesta pysty ajamaan autoa? He poikkeavat normista. Ehkä he valitsevat asuinpaikkansa niin, että se on kaupungin keskustassa? Toisaalta oma omakotitalo tähtilippuineen näyttäisi olevan täällä se juttu, joten tilanne on ristiriitainen. No, riittävän varakkailla on mahdollisuus järjestää itselleen kuski, tilata taksi tai ottaa uber.

On muuten mielenkiintoista, miten Washingtonin kokoisessa paikassa julkisen liikenteen reittiopas voi toimia niin surkeasti. Helsingissä reittiopas kertoo yleensä hyvin, milloin bussi lähtee ja mihin pitää kävellä. Täällä reittiopas antaa ihmeellisiä vaihtoehtoja eivätkä bussiaikataulut pidä paikkaansa. Parempi on mennä pysäkille odottelemaan.

Pieni mielenkiintoinen yksityiskohta busseihin liittyen: pyörän voi ottaa bussimatkalle mukaan, jos laittaa sen telineeseen bussin etupuskuriin. Näppärää.

On yllättävää, miten hiljaista metroissa on. Myönnän, että emme kulje yleensä pahimpaan ruuhka-aikaan arkisin. Mutta silti. Olen matkustanut metrovaunussa Washingtonin keskustasta Silver Springiin loppumatkan ihan yksin – suurin osa metrovaunuista oli tyhjiä.

Syy lienee se, että ihmiset kulkevat omilla autoilla. Täällä se on vielä mahdollista, toisin kuin huomattavasti ruuhkaisemmassa New Yorkissa. Olimme juhannuksena siellä eikä olisi tullut mieleenkään mennä Manhattanille omalla autolla. Siellä metrot olivat täynnä, ja kadut olivat täynnä autoja ja ihmisiä – ihan erilainen meininki kuin täällä Washingtonissa. Täällä kun kävelee hieman kauemmas keskustan museokortteerista, saa kävellä isoja katuja yksin.

Mietin tänään Washingtonin kasvitieteellisestä puutarhasta metroasemalle kävellessäni, että miten voi Yhdysvaltain pääkaupungissa olla sunnuntaina iltapäivällä yhtä hiljaista kuin Kauhavan keskustassa konsanaan. On vain valtavia upeita rakennuksia, isot tiet, mutta ei ristin sielua missään. Majesteettista hiljaisuutta.

Kirjoittaessani tuossa aiemmin keski- ja yläluokasta, tein sen tarkoituksella. Halusin korostaa sitä, että täällä elämä on erilaista riippuen siitä, missä asemassa on. Luokkaerot ovat selvät. Suomessakin saatetaan puhua luokkayhteiskunnasta, mutta ei meillä voida vielä yhtä räikeästi nähdä luokkaeroja käytännössä. Täällä näkee selvästi yhteiskunnan jakautumisen erilaisiin ihmisryhmiin, rikkaisiin, hyvin toimeen tuleviin, huonopalkkaisiin duunareihin, köyhiin ja kerjäläisiin.

Yksi ilmentymä yleisen sosiaaliturvan puutteesta on, että eläkeikäisiä on töissä kaupan kassoilla. Melko monet kaupan kassoilla työskentelevistä ovat tummaihoisten ja latinojen ohella iäkkäitä valkoihoisia. Iäkkäin myyjä, jonka olen tähän mennessä tavannut, oli ruokakaupan kassalla työskennellyt yli 70-vuotiaan näköinen valkoihoinen nainen. Hänellä oli valkoiset hiukset, ryppyiset kasvot ja vahvat lukulasit. Hänen oli vaikea tarkistaa kuitista, oliko hinta mennyt oikein.

Jokainen on oman onnensa seppä. Jos ei ole hoitanut itselleen eläkettä tai sairausvakuutusta, ei voi jäädä eläkkeelle eikä saa hoitoa.

Olen ihmetellyt, miksi täällä lähes kaikki näkemäni kerjäläiset ovat valkoihoisia. Onko syynä se, että valkoihoinen kerjäläinen saa herkemmin rahaa? Vai se, että tummaihoisilla ja latinoilla on parempi sosiaalinen yhteisö, joka pitää huolta?

Kerjäläiset ovat saaneet miettimään, mitä on köyhyys nykymaailmassa. Näin autotien varrella kerjäämässä lihavan valkoihoisen naisen, joka kertoi olevansa sairas ja koditon. Vaikka nainen varmasti tarvitsi apua, tuli silti väistämättä mieleen, että hän ei ainakaan tarvitsisi lisää ruokaa. Heti kun tämä ajatus iski mieleen, ryhdyin miettimään omassa päässäni pyöriviä stereotypioita. Ei, nykyisin köyhät eivät enää ole laihoja muutoin kuin kehitysmaissa. Päinvastoin: länsimaissa ja kehittyvissäkin maissa köyhät ovat helposti lihavia, sillä roskaruoka, sokeria ja rasvaa runsaasti sisältävät einekset, ovat halpoja. Vaatii enemmän elämänhallintaa, omaa panostusta ja usein myös rahaa, jotta voi syödä terveellisesti.

Näin pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon syntyneenä ja tottuneena toivon, ettei suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan anneta rapautua. Toivon, että kaikista pidetään huolta. Mitään hyvää en näe siinä, että osa putoaa kyydistä. Tätä tapahtuu jo Suomessakin, mutta meillä sentään on pyrkimys siihen suuntaan, että ihmisillä olisi ruokaa, terveydenhuolto ja katto päänsä päällä.

Yhteiskunnan jakautuminen näkyy täällä paitsi ihmisten taloudellisen tilanteen aikaansaamina luokkaeroina, myös ihonvärin mukaisina eroina. Vaikka täällä on iso joukko hyvin menestyneitä keski- ja yläluokkaisia tummaihoisia ja latinoja, silti alemmassa tuloluokassa heitä on selvästi eniten.
Latinoamerikkalaisia on paljon palveluammateissa, mikä toisinaan hankaloittaa asiointia. Kaikki eivät osaa hyvin englantia – ja joskus voi aksentin vuoksi olla vaikea saada puheesta selvää. Myös meidän lähipuistossamme kuulee usein enemmän espanjaa kuin englantia.

Täällä on edelleen ihonväristä johtuvia ennakkoluuloja, mikä on saanut aikaan vastareaktioita. Kävellessäni omakotitaloalueella näin kyltin, jossa luki ”Black lives matter”. Kyseessä on kampanja rasismia vastaan.  Itse olin jotenkin ajatellut, että rasismista olisi Yhdysvalloissa jo päästy, mutta näin ei ole. Vaikka tummaihoisia on korkeissa tehtävissä, ennakkoluuloja on edelleen. Huomiota ovat saaneet poliisin kovat otteet ja tapaukset, joissa mustaihoisia ihmisiä on ammuttu.

Näyttäisi siltä, että kyltit pihoissa ovat muutoinkin tapa ottaa kantaa. Nyt kun edessä ovat marraskuussa kongressivaalit ja esivaalit ovat pian, pihoilla näkee yleisesti vaalikylttejä. Niissä tuodaan esiin perheen poliittinen näkemys ja ilmaistaan, ketä täällä kannatetaan. Tällainen avoimuus tuntuu oudolta, sillä Suomessa harva kertoo puoluekantansa.

Yksi asia, mikä kaikista ennakkotiedoista ja Hollywood-elokuvien katselusta huolimatta on täällä Yhdysvalloissa yllättänyt, on ruoka. Vaikka osasin odottaa, että täällä on epäterveellistä ruokaa tarjolla, odotukseni ovat ylittyneet. Kaupoissa on tarjolla valtava määrä donitseja, muffinsseja ja jos jonkinlaisia kakkuja. New Yorkin reissulla olimme yhden yön hotellissa Manhattanin ulkopuolella New Jerseyssä. Hotelli oli ihan hyvä, mutta aamiainen oli jopa minulle, herkkuja rakastavalle, liikaa. Pääroolissa olivat sokeriset herkut: muffinssit, suklaacroissantit, vohvelit, wienerit, keksit. Lisäksi oli vaaleaa paahtoleipää, jogurttia, munakokkelia, pekonia yms. Hedelmiä oli vain koristeenomaisesti esillä. Mitään kasviksia ei ollut tarjolla, ei tomaatteja ei kurkkuja ei mitään.

No, tämä ei tietenkään ole koko totuus. Päivisin esimerkiksi Bethesdassa näkee, että useimmat ihmiset ostavat itselleen lounaaksi salaatin. Eli ihan terveellistä elämää täällä monet viettävät. Ehkä he eivät valtavasta herkkutarjonnasta huolimatta sorru syömään sokerisia leivonnaisia joka päivä. Eikä lihavia ihmisiä näe täällä ollenkaan niin paljon kuin etukäteen olin ajatellut. Muutaman superlihavan, kaksi istumapaikkaa vievän ihmisen, olen nähnyt.

Niin paljon kuin muoviroskasta on viime aikoina puhuttu, täällä sen rajoittamisesta ei vielä näy mitään merkkejä. Hotellissa aamiaisella suurin osa tarjoilussa käytettävistä astioista oli kertakäyttöisiä. Kaupoissa ovat kasvikset ja hedelmät muovipakkauksissa. Pakkausjätettä syntyy paljon. Meillä ei ole täällä asunnossamme mahdollisuutta kerätä biojätettä erilleen, joten sekajätettä syntyy paljon. Ainoastaan paperille, pahville ja muovipulloille on erilliskeräys. Toki tämä vaihtelee varmaan alueittain ja asunnoittain.

Jätehuolto on sellainen, että parvekkeellamme ovat jäteastiat, jotka siirrämme keskiviikkoisin kadun varteen. Asumme townhouse-tyyppisessä talossa eli kyseessä on ikään kuin kolmikerroksinen rivitalo. Alimmassa kerroksessa on kellarikerros, josta pääsee takapihalle, keskikerroksesta on sisäänkäynti (rinnetalo), keittiö ja olohuone ja ylimmässä kerroksessa ovat makuuhuoneet. Suomeen verrattuna jätehuolto ei ehkä ole näppärintä, kun pitää kuskata noita jäteastioita edestakaisin. Toisaalta tämä järjestelmä on kuitenkin ihan ok, jos vertaan sitä Sveitsissä käytössä olleeseen järjestelmään. Siellä aikoinaan asuessamme piti tottua siihen, että parvekkeella oli aina haisevia jätepusseja. Jätepussit sitten roudattiin tiettyinä päivinä kadun varteen, josta jäteauto ne poimi. Voit vain kuvitella, millainen oli haju, kun perheessä oli tuolloin yksi vaippaikäinen lapsi. Jätemaksu oli jätepusseissa – eli piti ostaa kaupasta tietynlaisia pusseja.

Lopuksi vielä muutama positiivinen asia, ettei koko blogi sorru vain kriittisiin huomioihin. Ehdottoman positiivista on, että täällä kaikkialla ilmastointi toimii. Ei tarvitse kärsiä kuumuudesta metroissa, busseissa eikä rakennuksissa. Toisin on Suomessa, joissa useissa paikoissa ei ilmastointia ole lainkaan. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, sillä ei niitä kuumia päiviä ole niin valtavasti.
Meillä kotona täällä ilmastointi toimii hyvin – helposti tulee säädettyä se jopa liian tehokkaalle, jolloin tulee kylmä. Toinen ehdoton plussa on jääpalakone. Pakastimen ovesta saa aina painamalla lasiinsa jäitä ja kylmää vettä. Se on arjen ylellisyyttä näin lämpimillä ilmoilla.

Positiivista Yhdysvalloissa ovat myös varakkaat säätiöt ja yksityiset hyväntekijät, joiden myötä täällä on monia hyviä asioita kaikkien saatavilla. Washingtonissa esimerkiksi suuri osa museoista on ilmaisia, eli niihin pääsee maksutta sisälle. Tämä on alkujaan brittiläisen tutkijan James Smitshonin Yhdysvalloille luovuttaman perinnön ansiota. Tarjolla on iso määrä toinen toistaan hienompia museoita. Olemme jo käyneet mm. luonnontieteellisessä museossa, kansallisessa taidemuseossa sekä lento- ja avaruusmuseossa. Lisäksi pääsee ilmaiseksi vierailemaan Smithsonian hienossa eläinpuistossa, jossa on myös pandoja.
Bethesdassa vietän usein aikaani julkisessa kirjastossa, jonka taustalla on niin ikään yksityinen hyväntekijä. Tyttäreni englanninopettaja esitteli järjestelmää ylpeänä: kirjastoja on Montgomeryn alueella useita ja kaikki ne ovat ilmaisia. En viitsinyt kertoa, että Suomessa on valtava määrä ilmaisia kirjastoja .
Niin tai näin, on kieltämättä hienoa, että rikkailla ihmisillä on halua perustaa säätiöitä ja tukea yhteiskunnan kehitystä omalla panoksellaan.

Olemme nyt reissun myötä testanneet kumpaakin suurta uuden ajan jakamistalouden alustaa: Airbnb:tä ja Uberiä. Molemmista kokemukset ovat hyvät, vaikka vähäiset. Asunto on ollut suositustensa veroinen, ja asuinalue myös. Uberilla tulimme lentokentällä ja hyvin meni.

Ei ole epäilystäkään, että tämä trendi tulee jatkumaan. Tulevaisuudessa varmaan myös monet muut asiat siirtyvät jakamistalouden pariin. Polkupyöriä ja autoja jo onkin, mutta helposti voisi kuvitella, että myös jotkin muut koneet ja laitteet tulevat yhteiskäyttööön. Meillä on jaettu tulevaisuus.

Maassa maan tavalla – Amazing America

Terveiset Washingtonista! Heti kun lapset pääsivät kesälaitumelle lähdimme kuukaudeksi rapakon taakse. Mieheni on Marylandin yliopistossa kesäkuun ajan vierailevana tutkijana, itse turisteeraan lasten kanssa. Nyt on reilu viikko takana – ja on aika koota tähän mennessä kertyneitä kokemuksia kasaan. Minulla on tapana kirjata ylös matkan varrelta ihmetyksen ja ihastuksen aiheita. Here you are!

Alkuun yksi kokemus välietapista Islannista. Lentomme kohti USAa lähti Helsingistä reilusti myöhässä. Tämän vuoksi emme ehtineet Islannissa vaihtaa koneeseen, joka olisi vienyt meidät Washingtoniin. Jouduimme jäämään Reykjavikiin yöksi. Saimme päivän aikaa kiertää kaupungissa.

Täytyy sanoa, että Islanti on aivan omanlaisensa paikka. On outoa, kun missään ei ole metsiä, on vain karua kivistä kumpuilevaa maata ja tulivuoria. Näkee kauas. Vielä kauemmas kuin kotiseudulla Pohjanmaalla.

Reykjavik oli sievä pieni kaupunki. Pääosin matalia rakennuksia, söpöjä rintamamiestalon näköisiä taloja. Lähempää katsottuna yllättäen paljastui, että nuo talot oli päällystetty pellillä, vaikka ne näyttivät etäältä puisilta. Peltilevyistä paistoivat maalin alta saumat ja naulat. Lieneekö pellityksen syynä ankara ilmasto ja sateet? Tai puun vähyys?

Reykjavikissa on turismi lisääntynyt valtavasti viime vuosina. Tämä näkyy siinä, että joka puolella oli pieniä putiikkeja, joissa myytiin paikallista designia ja turistikamaa. 

Ilmeisesti Islannin lentokenttä ei ole ihan alun perin tarkoitettu noin suurille kävijä-/lentomäärille, sillä siellä oli melkoinen kaaos. Matkalaukkumme eivät aluksi löytyneet mistään. Saimme ne vasta aamulla.

Jos pitäisi tähän mennessä (siis vasta reilun viikon vierailun jälkeen) kertoa yksi keskeisin kokemus Yhdysvalloista, se olisi ihmisten kohteliaisuus ja ystävällisyys. Kun lopulta pääsimme pitkäksi venyneen matkamme jälkeen majapaikkaamme Silver Springissä, tapasimme heti naapurit. Naapurin Samantha kysyi oitis, tarvitsisimmeko ruokaa. Hän ilmoitti, että tuo meille kohta syömistä. Kohta hän jo soitti ovikelloa ja toi hedelmiä ja keksejä. Samantha sanoi, että auttaisi mielellään, jos meillä olisi jotain kysyttävää tai tarvitsisimme jotain.

Kohteliaisuutta on joutunut tällaisena jurona suomalaisena opettelemaan nyt oikein olan takaa. Suomessa ei kohteliaisuuksia liiemmälti harrasteta – usein ihmiset eivät esimerkiksi tervehdi toisiaan. Täällä ei sellainen peli vetele. Lähes aina, kun tapaa jonkun naapurin tai menee minne tahansa, ihmiset hymyilevät, katsovat silmiin ja kysyvät ”How are you?”. On pakko oikein keskittyä siihen, että osaa katsoa silmiin ja hymyillä: ”Fine, thanks!” Kun naapuriperhe oli käymässä, oli mukava keskustella, kun koko perhe oli niin ystävällinen ja kohtelias, perheen pienimmästä 8-vuotiaasta lähtien. Tuossa olisi paljon opittavaa meillä suomalaisilla – itseni mukaan lukien.

Kohteliaisuus näkyy myös liikenteessä. Vaikka itse olen vasta ajanut melko vähän täällä, olen jo huomannut, miten erilaista se on kuin Suomessa. Täällä saa aina saa vaihdettua kaistaa, sillä ihmiset antavat kohteliaasti tilaa. Kerran jäin odottamaan, kun pörheän näköinen urheiluauto oli tulossa tielle ennen minua. Nuori mies ratissa pysäytti autonsa ja näytti kädellä, että rouva on hyvä vain. Rattiraivoa ei ole näkynyt. Onkohan tämä vain alkuvaiheen onnea?

Täällä näkyvät tuloerot selvästi. Köyhät ovat oikeasti köyhiä, sillä sosiaaliturva on olematon. Moottoritien ulosmenorampilla näkyi kerjäämässä toisen jalkansa menettänyt mies, ja toisena päivänä nuorehko nainen. Jälkimmäisen plakaatissa luki: ”Olen vararikossa, ei rahaa, ei asuntoa, kaikki apu tervetullutta, Jumala siunatkoon sinua.” Tuntuu jotenkin oudolta, että ihmiset ovat tuollaisessa tilanteessa maassa, joka on yksi maailman rikkaimmista. 

Lapseni käyvät kielikoulussa Bethesdassa, joka on yksi hyvin toimeentulevien alueista. Siellä näkee viimeisen päälle laitettuja omakotitaloja. Pihalla on puutarhuri hoitamassa kasveja ja puistoissa on nuoria naisia, jotka ovat ulkoiluttamassa perheen koiria tai lapsia. Pihassa liehuu Yhdysvaltain lippu – ja nurmikon pituus on varakkuuden mitta. 

Itse olen Suomalaiseen tapaan tottunut siihen, että voi kävellä paikasta toiseen. Täällä kävely tuntuu oudolta. Se on epätavallista. Kaupunkien keskustoissa kyllä kävellään, mutta rauhallisilla asuinalueilla, kuten täällä, autoillaan. Monin paikoin kävelyteitä ei edes ole. Pyöriä ei näy. 

Autojen valta näkyy myös jalakulkureiteillä: suojateitä isojen teiden yli on hyvin harvassa. Eli kannattaa katsoa reitti etukäteen.

Yhden kadun varrella oli kyltti, jossa kerrottiin, että alueella on naapurivalvontaa. Eli jos joku havaitsee, että lähistöllä liikkuu joku epäilyttävä henkilö tai tapahtuu jotain epäilyttävää, siitä ilmoitetaan hätänumeroon. Uskalsin tästä kyltistä huolimatta kulkea kyseisellä kadulla – yritin näyttää mahdollisimman normaalilta ja siltä, että tiedän mihin olen menossa.

Hieman yliampuvana pidän sitä, että vanhemmat ovat muodostaneet rinkejä turvaamaan koululaisten kotimatkaa. Iltapäivisin näkyy äitejä keltaisissa liiveissä ohjaamassa koululaisia koteihinsa. Missään ei tuohon aikaan juuri näy liikennettä ja noilla pienillä kujilla ajellaan muutenkin hitaasti, joten tuntuu hassulta tuollainen varovaisuus. 

Pienenä omituisuutena silmiini ovat osuneet sähköjohdot. Kyllä, sähköjohdot. Sähköjohtoja ja -tolppia on nimittäin joka paikassa ristiin rastiin katujen varsilla. Jopa vilkkailla keskusta-alueilla. Se on kummallista. Ei ihme, että elokuvissa usein voro katkaisee jostain talosta sähköt. Se on täällä todellakin helppoa, kun johdot ovat ilmassa. 

Suomessa kaupungeissa sähköjohtoja ei näy, sillä kaikki kulkevat maan alla. Maakaapelointi on turvallisempaa ja varmempaa esimerkiksi myrskyjen kannalta. Johtojen kaivaminen maan alle tietenkin vaatii yhteistä suunnittelua ja kunnallistekniikkaa – mikä saattaisi olla syy siihen, että Yhdysvalloissa johdot kulkevat yhä ilmassa. Ehkä täällä on ajatus, että jokainen hoitakoon omat johtonsa.

Olen jo useaan otteeseen täällä ihmisten kanssa keskustellessani havainnut, miten ylpeitä he ovat omasta maastaan. Yhdysvalloissa kaikki on parhaiten – täältä tuskin kukaan haluaa lähteä koskaan pois. Tyttäreni englanninopettaja kysyi viikon jälkeen, että surettaako jo, kun joudumme jo muutaman viikon kuluttua lähtemään. Totesin varovasti, että ei nyt mitenkään valtavasti, sillä heinäkuu on Suomessa mukavaa loma-aikaa. Toki kiirehdin sanomaan, että on hienoa, kun pääsimme vierailemaan Amerikassa ja viihdymme hyvin. Kohteliaisuus ennen kaikkea.

Motivaatiota popularisointiin & tutkijoiden kootut selitykset

Tämä blogi on julkaistu aiemmin Tiedepop-sivustolla.

Kirjailija Sakari Topelius (1818–1898) tunnetaan paljon muustakin kuin saduistaan. Hän oli toimittaja, maantieteilijä, professori ja yliopiston rehtori, joka otti kantaa ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Topeliusta järkyttivät metsien ryöstöhakkuut, jotka olivat tuolloin yleisiä, sillä maa teollistui nopeasti. Häntä huolettivat myös köyhälistön kurjistumisen seuraukset.

Topelius on yksi esimerkki siitä, miten ylipistokoulutuksen saaneet ihmiset aikoinaan osallistuivat aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Oli aivan tavallista, että yliopistoihmisistä tuli myös poliitikkoja ja vaikuttajia. Esimerkiksi K.J. Ståhlberg (1865—1952) oli oikeustieteilijä, Lauri Relander (1883 – 1942) teki ennen politiikkaan siirtymistään tieteellisen uran. Eemil Nestor Setälä (1864 – 1935) vaikutti paitsi kielitietelijänä ja professorina, myös merkittävänä valtiomiehenä, joka oli luomassa itsenäisen Suomen kulttuuripolitiikkaa ja perustuslakeja.

Missä ovat tutkijat nykyisin, kun yhteiskunnallisista asioista keskustellaan? Olisi paljon ilmiöitä, joihin ottaa kantaa: sote- & maakuntauudistus, ilmastonmuutos, maahanmuuttoasiat & kansallismielisyys, vaihtoehtoiset faktat, hopeavesi, rokotekielteisyys ja niin edelleen. Tutkijoilta kuulee julkisuudessa kommentteja, mutta enemmänkin toivoisi sivistyneitä näkemyksiä, tutkimustietoa ja faktoja pöytään.

Olen kerännyt syitä, jotka vähentävät tutkijoiden intoa tieteen popularisointiin ja estävät osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ja tässä samalla olen miettinyt, miten nämä esteet voitaisiin selättää. Tässäpä listausta:

1. Ajan puute

Kuten kaikilla, myös tutkijoilla on nykyisin kiire. Professoreilla menee paljon aikaa tutkimusrahoituksen hakemiseen ja siitä raportointiin. On opetusta, jatko-opiskelijoiden ohjaamista, hallinnollisia tehtäviä ja monta eri tutkimusprojektia meneillään. Pitäisi myös ehtiä käymään alan konferensseissa. Toisaalta tutkimusrahoituksen saaminen on kiinni tieteellisistä julkaisuista – popularisointia ei lasketa useimmiten minkäänlaisena saavutuksena.

Ratkaisuehdotus: Yliopistojen pitäisi luoda kannusteita sille, että tutkijat tekevät tutkimuksestaan yleistajuisia tiedotteita ja kirjoittavat populaaritiedejuttuja.

2. ”En voi kirjoittaa/kertoa kuin omasta alastani”

Tämä on nykyisin ongelma, sillä tutkimusalat ovat hyvin suppeita. Jos jokainen tutkija kertoo vain juuri siitä, mitä kulloinkin tutkii, paljon arvokasta tietoa jää suuren yleisön ulottumattomiin. Monilla aloilla ei edes ole ketään asiantuntijaa Suomessa.

Usein tutkijoilla on pelko siitä, että jos kommentoi hieman aihepiirin sivusta, kollegat hermostuvat tai hymähtelevät. Kenenkään varpaille ei haluta astua. Itse muistan, miten aikoinaan tutkijana työskennellessäni kirjoitin freelancerina tiedejuttuja muustakin kuin omasta alastani (tutkin äidinmaidon mikrobeja). Tämän johdosta joku kollegoista ihmetteli paheksuvaan sävyyn, miten voin kirjoittaa jutun aiheesta, jota en itse tutki – ja josta en todennäköisesti edes tiedä tarpeeksi. Oli huvittavaa, että siirtyessäni hieman myöhemmin kokopäiväiseksi toimittajaksi lehteen, sain yhtäkkiä ihan vapaasti kirjoittaa mistä aiheesta hyvänsä…

Ratkaisuehdotus: Tutkijana voit hyvin kirjoittaa/kertoa myös laajemmin asioista kuin vain omasta tutkimusaiheestasi. Kannattaa haastattelussa kertoa, jos et ole juuri kyseisen alan asiantuntija tai jos kyseessä on henkilökohtainen mielipiteesi. Tutkijana olet varmasti sivistynyt laajemmin kuin vain suppean tutkimusalasi verran, joten myös mielipiteesi voi olla hyvin arvokas.

3. ”Mitä kollegatkin ajattelevat”

Sitkeästi elää tutkijoiden keskuudessa ajatus, että hyvä popularisoija ja paljon esillä oleva tutkija on yhtä kuin huono tutkija. ”Sillä ei varmaan muuta tekemistä olekaan…”. Tämän tuomitsen kateellisena panetteluna. Kun ei itse uskalla tai kykene osallistumaan keskusteluun ja popularisoimaan omaa tutkimusalaansa, on helppo huudella sivusta. Voi olla, ettei julkisuuden valokeilassa paistatteleva tutkija ole alansa paras, mutta toisaalta myös nobelisteista osa on aktiivisia esiintyjiä. Kun esimerkiksi Kari Enqvist on näkyvillä, se ei tee hänestä yhtään sen huonompaa tai parempaa tutkijaa.

Toisaalta uskon, että kyse on luonteenpiirteestä: osa ihmisistä on lähtökohtaisesti rohkeampia esiintyjiä, osa ujompia – eikä sillä ole välttämättä mitään tekemistä tieteenteon kanssa. Molempia luonteita löytyy tutkijoiden parista. Toisaalta eivät kaikki julkisuudessa esiintyvät tutkijat ole synnynnäisesti innokkaita ja taitavia esiintyjiä – eli sitäkin voi oppia.

Ratkaisuehdotus: Älä välitä siitä, mitä kollegat ajattelevat – tai välitä vain sen verran, ettei se estä tieteen popularisointia. Yliopistojen kannattaisi luoda verkosto, joka tukee, kouluttaa ja tsemppaa niitä tutkijoita, joita tieteen popularisointi kiinnostaa.

4. ”En ole hyvä kirjoittamaan enkä esiintymään”

Tämä on opeteltavissa oleva asia. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla ja onneksi monissa yliopistoissa on sitä varten koulutusta tutkijoille. Olen itsekin vetänyt tutkijoille tieteen popularisoinnin koulutuksia, joissa harjoitellaan omasta tutkimuksesta kertomista ja populaarijutun kirjoittamista. Esiintymistä ja haastattelutilanteita kannattaa harjoitella. Harjoitus tekee mestarin!

Ratkaisuehdotus: Järjestäkää lisää tieteen popularisoinnin koulutusta tutkijoille yliopistoihin, myös professoreille omat kurssit! Itse olen huomannut, että tieteen popularisoinnin kurssille tulevat helposti jatko-opiskelijat, vaikka monesti niistä vielä enemmän hyötyisivät professorit – eli tarvittaisiin oma professorikerho. Tilatkaa minut paikalle, pidän kursseja mielelläni :).

5. ”En halua olla mikään julkkis”

Tämä on ymmärrettävää ja ok. Tutkijana voit itse päättää, miten paljon haluat kertoa. Voit myös kertoa haastateltavalle, että et halua puhua henkilökohtaisista asioista. Eikä ole pakko esitellä vaatekomeroaan.

Median laki kuitenkin pätee. Persoonat ja jollain tavoin erilaiset ihmiset kiinnostavat. Ei ole sattumaa, että esimerkiksi Stephen Hawking on tunnettu tutkija. Voi olla, että jos haluat pysyä virkamiestutkijana etkä sano mielipidettäsi mistään asiasta, sinua haastatellaan harvemmin. Ihmiset ovat kiinnostuneita ihmisistä, niin se vain on.

Toisaalta on ymmärrettävää, että jotkut tutkijat eivät halua julkisuutta, sillä siihen liittyy nykyisin ikäviä lieveilmiöitä. Vaikka tutkijan argumentit olisivat asiallisia, ne voivat johtaa someraivoon ja panetteluun. Tämä pätee etenkin herkillä aloilla, kuten ravitsemustieteessä. Voi olla, että tutkija joutuu kommenttiensa vuoksi ja tutkimustietoa puolustaessaan myrskyn silmään. Vaihtoehtoisia faktoja kannattavat hyökkäävät isolla joukolla kimppuun.

Ratkaisuehdotus: Voit päättää omat rajasi, mistä olet valmis puhumaan. Toisaalta yliopistoihin pitäisi muodostaa tukiverkosto auttamaan niitä tutkijoita, jotka ovat valmiita pistämään itsensä likoon, esimerkiksi ottamaan kantaa herkissä asioissa. Tässä tukiverkostossa voisi olla muita tutkijoita, tiedottajia ja myös yliopiston johtoa. Joillain aloilla saattaisivat toimia myös tutkijoiden yhdessä allekirjoittamat julkilausumat, jotka osoittaisivat, että tutkijat ovat yhtenä rintamana jotain mieltä. Someraivon kohteeksi joutunutta tutkijaa ei saa jättää yksin – eivätkä muut saman alan tutkijat saa pistää päätään pensaaseen ja olla tyytyväisiä, etteivät itse joudu vastaavaan tilanteeseen.

Tuossa ensimmäiset viisi kohtaa. Muitakin selityksiä kyllä löytyy – ja muita ratkaisuja ongelmiin.

Lue viisi kohtaa lisää ja jatkoa blogille sivulta Tiedepop.fi!

 

p.s. Tähän blogiini sain innoituksen ja ideoita vetäessäni Jyväskylän yliopiston kirjastossa paneelikeskustelua ”Voiko tieteellä vaikuttaa – ja pitääkö?”. Kiitos panelisteille hyvistä keskusteluista!