Minä olin yksi niistä, joka ei puuttunut asiaan. Samanlainen kuin muutkin: jänishousu, pelkuri, raukkis.
Ala-asteella meidän luokallamme pojat kiusasivat kahta poikaa, mutta useimmiten lähinnä yhtä. Tätä yhtä nimiteltiin, vähäteltiin, tönittiin, lyötiin, uhkailtiin ja jätettiin yksin. Sitä jatkui vuosien ajan. Eikä kukaan puuttunut asiaan.
Tämä tuli mieleeni, kun luin äskettäin surullista uutisjuttua koulupojasta, jonka kaverit hakkasivat ja häpäisivät pissaamalla päälle. Ihan karmeaa. Pahinta on, että tässä on taustalla taatusti paljon pidempi kiusaamisketju. Tulee mieleen kysymys, miksi kukaan aikuinen ei ole puuttunut asiaan.
Kaikki tietävät, miten ilmiö syntyy: muutamat kiusaavat, toiset ovat hoviväkeä heidän ympärillään. Minäkään en uskaltanut sanoa mitään, kun luokkamme poikaa nälvittiin. Meille tytöille hän joskus oli ivallinen ja ilkeä – varmaan hän koki, että kaikki olivat häntä vastaan. Tytöt jättivät huomiotta, pojat kiusasivat. Kukaan ei pitänyt hänen puoltaan, koska ei halunnut itse joutua kiusattavaksi.
Ihan kamalaa. En tiedä, miten kukaan voi selvitä tuollaisesta jokapäiväisestä piinasta. Sitä jatkui vuosia. Olen usein ajatellut, miten tuo ihminen selvisi; millaiset ovat hänen myöhemmät vaiheensa, miten hän jaksaa.
Miksi en tehnyt mitään? Näin jälkeenpäin ajatellen olisi tietenkin pitänyt valittaa asiasta opettajille. Olisi pitänyt kertoa, mitä välitunneilla tapahtuu ja millaista simputusta kyseinen oppilas joutuu kokemaan. Tai oikeastaan he molemmat – sillä pahoin kiusattuja poikia oli kaksi. Mutta eipä silloin ollut mitään kiva koulu -systeemiä, eikä kiusaamisesta puhuttu juuri koulussa. Lisäksi kantelijoista ei pidetty – eivät opettajatkaan.
Pahinta koko jutussa oli, että luokkamme opettaja ihan varmasti tiesi kiusaamisesta – mutta ei puuttunut siihen. Pikemminkin päinvastoin. Muistan, miten hänkin toisinaan puhui ivallisesti ja vähättelevästi kyseisistä oppilaista. He eivät olleet koulunkäynnissä huippuonnistujia, mitä en lainkaan ihmettele. Opettaja vain vahvisti kiusaamista, sillä hänen asenteensa oli ”pojat ovat poikia” ja hän selvästi arvosti juurin niitä luokan poikia, joilla oli ”muskeleita” ja ”asennetta” – eli niitä pahimpia kiusaajia.
En voi millään välttyä ajatukselta, että ihminen on paha. Vai millä selittyy se, että jos lapsiryhmän annetaan päiväkodissa tai koulussa toimia haluamallaan tavalla ja siihen puuttumatta, aina joku joutuu kiusattavaksi? Ihmisessä heräävät jo pienenä viidakon julmat lait, ellei siihen puututa. Kiusaaminen alkaa jo päiväkodissa – siksi aikuisen pitää puuttua tilanteeseen hyvin varhain.
Nyt kun omat lapseni käyvät koulua, moni asia näyttäisi olevan paremmin. Kiusaamiseen ainakin halutaan puuttua. Toki epäilen, että vieläkin joissain syrjäseutujen kyläkouluissa on ”vanhan kansan opettajia”, jotka eivät ota asiaa tosissaan.
Kiusaamista on silti edelleen. Ehkä fyysinen töniminen ja muu on vähentynyt, mutta henkistä kiusaamista on varmasti edelleen yhtä lailla. On suorastaan kamalaa, jos joku koulu väittää, että heillä ei ole kiusaamista – se on ihan varmasti huijausta, silmien ummistamista ja epätietoisuutta. Toivottavasti asenne on pikemminkin sellainen, että kiusaamista on, mutta siihen puututaan aina välittömästi ja perusteellisesti.
Puolustuksekseni voin sanoa, että ei ala-asteikäinen lapsi usein osaa vielä kunnolla puuttua kiusaamiseen ja mennä toisen puolelle – hänellä ei yksinkertaisesti ole henkisiä voimia siihen. Jos työpaikkakiusaamisessakin usein käy niin, että aikuiset ihmiset eivät uskalla mennä toisen puolelle ja puuttua kiusaamiseen, miten se voisi onnistua lapselta? Tarvitaan ulkopuolinen, viisas aikuinen, joka pistää pelin seis. Ja sen lisäksi pitää tietenkin opettaa koululaiset ja päiväkodin lapset kertomaan kiusaamisesta heti, kun sellaista havaitsevat. Vaikka sitten nimettömän palautelaatikon kautta.