Amazing America, osa 2

Parissa viikossa kännykkäni muistiinpanoihin on kertynyt lukuisia pieniä kokemuksia/ihmetyksen aiheita Yhdysvalloista, joten tarina jatkuu. Jos et ole vielä lukenut ensimmäistä aiheeseen liittyvää blogiani, se löytyy täältä. Havainnot saattavat tuntua hieman hajanaisilta. Olen kirjoitellut niitä ylös bussi- ja metromatkoilla sekä kahvitauoilla.

Ensin muutamia havaintoja julkisesta liikenteestä Washingtonissa. Kuljemme arkisin päivittäin bussimatkan Bethesdasta Silver Springiin, kielikoulusta kotiin. Bussissa tuntuu aina siltä, että olemme jollain tavoin poikkeavia. Matkustajista on noin 47 prosenttia ihmisistä mustaihoisia, 47 prosenttia latinoja ja loput 6 prosenttia valkoihoisia. Jälkimmäiset ovat joko eläkeläisiä, vanhuksia tai teini-ikäisiä koululaisia. Eli työikäiset valkoihoiset eivät matkusta bussilla. Syy on se, että he kulkevat omilla autoilla.

Jos olisimme halunneet omaksua todellisen amerikkalaisen elämäntyylin, meidän olisi pitänyt yhden sijaan vuokrata kaksi autoa: toinen miehelleni ja toinen minulle. Tosin minä en mielelläni aja täällä, sillä jännitän kaupungin ruuhkissa ajamista – joten ehkä se ei olisi ollut käytännössä toimiva vaihtoehto.

Täällä kaikki on suunniteltu autoilua ajatellen. On isot moottoritiet, mutta myös pienemmät kaupunkialueilla kulkevat tiet ovat monikaistaisia. Esimerkiksi tässä lähistöllä monet ihan tavalliset tiet ovat kahdeksankaistaisia eli niissä on neljä kaistaa molempiin suuntiin. Siten autoja mahtuu liikkumaan paljon. Tosin kun autoja on valtavasti liikkeellä, ruuhkia syntyy.

Autoilemaan houkuttelee myös bensan halpa hinta: se maksaa alle puolet siitä mitä Suomessa. Lisäksi parkkimaksut ovat sangen maltillisia. Esimerkiksi läheisessä Silver Springissä sekä Bethesdassa parkkimaksu on julkisessa parkkitalossa dollarin tunnilta (eli 0,86 euroa) – eli vähemmän kuin kotipuolessamme Jyväskylässä. Washingtonin keskustassa toki on isojen kaupunkien tapaan kallista parkkeerata, mutta sielläkin voi selvitä 30-40 dollarin päivämaksulla.

Tämä omalla autolla ajamisen kulttuuri on saanut miettimään, mitä tekevät ne keski- ja yläluokkaiset amerikkalaiset, jotka eivät syystä tai toisesta pysty ajamaan autoa? He poikkeavat normista. Ehkä he valitsevat asuinpaikkansa niin, että se on kaupungin keskustassa? Toisaalta oma omakotitalo tähtilippuineen näyttäisi olevan täällä se juttu, joten tilanne on ristiriitainen. No, riittävän varakkailla on mahdollisuus järjestää itselleen kuski, tilata taksi tai ottaa uber.

On muuten mielenkiintoista, miten Washingtonin kokoisessa paikassa julkisen liikenteen reittiopas voi toimia niin surkeasti. Helsingissä reittiopas kertoo yleensä hyvin, milloin bussi lähtee ja mihin pitää kävellä. Täällä reittiopas antaa ihmeellisiä vaihtoehtoja eivätkä bussiaikataulut pidä paikkaansa. Parempi on mennä pysäkille odottelemaan.

Pieni mielenkiintoinen yksityiskohta busseihin liittyen: pyörän voi ottaa bussimatkalle mukaan, jos laittaa sen telineeseen bussin etupuskuriin. Näppärää.

On yllättävää, miten hiljaista metroissa on. Myönnän, että emme kulje yleensä pahimpaan ruuhka-aikaan arkisin. Mutta silti. Olen matkustanut metrovaunussa Washingtonin keskustasta Silver Springiin loppumatkan ihan yksin – suurin osa metrovaunuista oli tyhjiä.

Syy lienee se, että ihmiset kulkevat omilla autoilla. Täällä se on vielä mahdollista, toisin kuin huomattavasti ruuhkaisemmassa New Yorkissa. Olimme juhannuksena siellä eikä olisi tullut mieleenkään mennä Manhattanille omalla autolla. Siellä metrot olivat täynnä, ja kadut olivat täynnä autoja ja ihmisiä – ihan erilainen meininki kuin täällä Washingtonissa. Täällä kun kävelee hieman kauemmas keskustan museokortteerista, saa kävellä isoja katuja yksin.

Mietin tänään Washingtonin kasvitieteellisestä puutarhasta metroasemalle kävellessäni, että miten voi Yhdysvaltain pääkaupungissa olla sunnuntaina iltapäivällä yhtä hiljaista kuin Kauhavan keskustassa konsanaan. On vain valtavia upeita rakennuksia, isot tiet, mutta ei ristin sielua missään. Majesteettista hiljaisuutta.

Kirjoittaessani tuossa aiemmin keski- ja yläluokasta, tein sen tarkoituksella. Halusin korostaa sitä, että täällä elämä on erilaista riippuen siitä, missä asemassa on. Luokkaerot ovat selvät. Suomessakin saatetaan puhua luokkayhteiskunnasta, mutta ei meillä voida vielä yhtä räikeästi nähdä luokkaeroja käytännössä. Täällä näkee selvästi yhteiskunnan jakautumisen erilaisiin ihmisryhmiin, rikkaisiin, hyvin toimeen tuleviin, huonopalkkaisiin duunareihin, köyhiin ja kerjäläisiin.

Yksi ilmentymä yleisen sosiaaliturvan puutteesta on, että eläkeikäisiä on töissä kaupan kassoilla. Melko monet kaupan kassoilla työskentelevistä ovat tummaihoisten ja latinojen ohella iäkkäitä valkoihoisia. Iäkkäin myyjä, jonka olen tähän mennessä tavannut, oli ruokakaupan kassalla työskennellyt yli 70-vuotiaan näköinen valkoihoinen nainen. Hänellä oli valkoiset hiukset, ryppyiset kasvot ja vahvat lukulasit. Hänen oli vaikea tarkistaa kuitista, oliko hinta mennyt oikein.

Jokainen on oman onnensa seppä. Jos ei ole hoitanut itselleen eläkettä tai sairausvakuutusta, ei voi jäädä eläkkeelle eikä saa hoitoa.

Olen ihmetellyt, miksi täällä lähes kaikki näkemäni kerjäläiset ovat valkoihoisia. Onko syynä se, että valkoihoinen kerjäläinen saa herkemmin rahaa? Vai se, että tummaihoisilla ja latinoilla on parempi sosiaalinen yhteisö, joka pitää huolta?

Kerjäläiset ovat saaneet miettimään, mitä on köyhyys nykymaailmassa. Näin autotien varrella kerjäämässä lihavan valkoihoisen naisen, joka kertoi olevansa sairas ja koditon. Vaikka nainen varmasti tarvitsi apua, tuli silti väistämättä mieleen, että hän ei ainakaan tarvitsisi lisää ruokaa. Heti kun tämä ajatus iski mieleen, ryhdyin miettimään omassa päässäni pyöriviä stereotypioita. Ei, nykyisin köyhät eivät enää ole laihoja muutoin kuin kehitysmaissa. Päinvastoin: länsimaissa ja kehittyvissäkin maissa köyhät ovat helposti lihavia, sillä roskaruoka, sokeria ja rasvaa runsaasti sisältävät einekset, ovat halpoja. Vaatii enemmän elämänhallintaa, omaa panostusta ja usein myös rahaa, jotta voi syödä terveellisesti.

Näin pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon syntyneenä ja tottuneena toivon, ettei suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan anneta rapautua. Toivon, että kaikista pidetään huolta. Mitään hyvää en näe siinä, että osa putoaa kyydistä. Tätä tapahtuu jo Suomessakin, mutta meillä sentään on pyrkimys siihen suuntaan, että ihmisillä olisi ruokaa, terveydenhuolto ja katto päänsä päällä.

Yhteiskunnan jakautuminen näkyy täällä paitsi ihmisten taloudellisen tilanteen aikaansaamina luokkaeroina, myös ihonvärin mukaisina eroina. Vaikka täällä on iso joukko hyvin menestyneitä keski- ja yläluokkaisia tummaihoisia ja latinoja, silti alemmassa tuloluokassa heitä on selvästi eniten.
Latinoamerikkalaisia on paljon palveluammateissa, mikä toisinaan hankaloittaa asiointia. Kaikki eivät osaa hyvin englantia – ja joskus voi aksentin vuoksi olla vaikea saada puheesta selvää. Myös meidän lähipuistossamme kuulee usein enemmän espanjaa kuin englantia.

Täällä on edelleen ihonväristä johtuvia ennakkoluuloja, mikä on saanut aikaan vastareaktioita. Kävellessäni omakotitaloalueella näin kyltin, jossa luki ”Black lives matter”. Kyseessä on kampanja rasismia vastaan.  Itse olin jotenkin ajatellut, että rasismista olisi Yhdysvalloissa jo päästy, mutta näin ei ole. Vaikka tummaihoisia on korkeissa tehtävissä, ennakkoluuloja on edelleen. Huomiota ovat saaneet poliisin kovat otteet ja tapaukset, joissa mustaihoisia ihmisiä on ammuttu.

Näyttäisi siltä, että kyltit pihoissa ovat muutoinkin tapa ottaa kantaa. Nyt kun edessä ovat marraskuussa kongressivaalit ja esivaalit ovat pian, pihoilla näkee yleisesti vaalikylttejä. Niissä tuodaan esiin perheen poliittinen näkemys ja ilmaistaan, ketä täällä kannatetaan. Tällainen avoimuus tuntuu oudolta, sillä Suomessa harva kertoo puoluekantansa.

Yksi asia, mikä kaikista ennakkotiedoista ja Hollywood-elokuvien katselusta huolimatta on täällä Yhdysvalloissa yllättänyt, on ruoka. Vaikka osasin odottaa, että täällä on epäterveellistä ruokaa tarjolla, odotukseni ovat ylittyneet. Kaupoissa on tarjolla valtava määrä donitseja, muffinsseja ja jos jonkinlaisia kakkuja. New Yorkin reissulla olimme yhden yön hotellissa Manhattanin ulkopuolella New Jerseyssä. Hotelli oli ihan hyvä, mutta aamiainen oli jopa minulle, herkkuja rakastavalle, liikaa. Pääroolissa olivat sokeriset herkut: muffinssit, suklaacroissantit, vohvelit, wienerit, keksit. Lisäksi oli vaaleaa paahtoleipää, jogurttia, munakokkelia, pekonia yms. Hedelmiä oli vain koristeenomaisesti esillä. Mitään kasviksia ei ollut tarjolla, ei tomaatteja ei kurkkuja ei mitään.

No, tämä ei tietenkään ole koko totuus. Päivisin esimerkiksi Bethesdassa näkee, että useimmat ihmiset ostavat itselleen lounaaksi salaatin. Eli ihan terveellistä elämää täällä monet viettävät. Ehkä he eivät valtavasta herkkutarjonnasta huolimatta sorru syömään sokerisia leivonnaisia joka päivä. Eikä lihavia ihmisiä näe täällä ollenkaan niin paljon kuin etukäteen olin ajatellut. Muutaman superlihavan, kaksi istumapaikkaa vievän ihmisen, olen nähnyt.

Niin paljon kuin muoviroskasta on viime aikoina puhuttu, täällä sen rajoittamisesta ei vielä näy mitään merkkejä. Hotellissa aamiaisella suurin osa tarjoilussa käytettävistä astioista oli kertakäyttöisiä. Kaupoissa ovat kasvikset ja hedelmät muovipakkauksissa. Pakkausjätettä syntyy paljon. Meillä ei ole täällä asunnossamme mahdollisuutta kerätä biojätettä erilleen, joten sekajätettä syntyy paljon. Ainoastaan paperille, pahville ja muovipulloille on erilliskeräys. Toki tämä vaihtelee varmaan alueittain ja asunnoittain.

Jätehuolto on sellainen, että parvekkeellamme ovat jäteastiat, jotka siirrämme keskiviikkoisin kadun varteen. Asumme townhouse-tyyppisessä talossa eli kyseessä on ikään kuin kolmikerroksinen rivitalo. Alimmassa kerroksessa on kellarikerros, josta pääsee takapihalle, keskikerroksesta on sisäänkäynti (rinnetalo), keittiö ja olohuone ja ylimmässä kerroksessa ovat makuuhuoneet. Suomeen verrattuna jätehuolto ei ehkä ole näppärintä, kun pitää kuskata noita jäteastioita edestakaisin. Toisaalta tämä järjestelmä on kuitenkin ihan ok, jos vertaan sitä Sveitsissä käytössä olleeseen järjestelmään. Siellä aikoinaan asuessamme piti tottua siihen, että parvekkeella oli aina haisevia jätepusseja. Jätepussit sitten roudattiin tiettyinä päivinä kadun varteen, josta jäteauto ne poimi. Voit vain kuvitella, millainen oli haju, kun perheessä oli tuolloin yksi vaippaikäinen lapsi. Jätemaksu oli jätepusseissa – eli piti ostaa kaupasta tietynlaisia pusseja.

Lopuksi vielä muutama positiivinen asia, ettei koko blogi sorru vain kriittisiin huomioihin. Ehdottoman positiivista on, että täällä kaikkialla ilmastointi toimii. Ei tarvitse kärsiä kuumuudesta metroissa, busseissa eikä rakennuksissa. Toisin on Suomessa, joissa useissa paikoissa ei ilmastointia ole lainkaan. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, sillä ei niitä kuumia päiviä ole niin valtavasti.
Meillä kotona täällä ilmastointi toimii hyvin – helposti tulee säädettyä se jopa liian tehokkaalle, jolloin tulee kylmä. Toinen ehdoton plussa on jääpalakone. Pakastimen ovesta saa aina painamalla lasiinsa jäitä ja kylmää vettä. Se on arjen ylellisyyttä näin lämpimillä ilmoilla.

Positiivista Yhdysvalloissa ovat myös varakkaat säätiöt ja yksityiset hyväntekijät, joiden myötä täällä on monia hyviä asioita kaikkien saatavilla. Washingtonissa esimerkiksi suuri osa museoista on ilmaisia, eli niihin pääsee maksutta sisälle. Tämä on alkujaan brittiläisen tutkijan James Smitshonin Yhdysvalloille luovuttaman perinnön ansiota. Tarjolla on iso määrä toinen toistaan hienompia museoita. Olemme jo käyneet mm. luonnontieteellisessä museossa, kansallisessa taidemuseossa sekä lento- ja avaruusmuseossa. Lisäksi pääsee ilmaiseksi vierailemaan Smithsonian hienossa eläinpuistossa, jossa on myös pandoja.
Bethesdassa vietän usein aikaani julkisessa kirjastossa, jonka taustalla on niin ikään yksityinen hyväntekijä. Tyttäreni englanninopettaja esitteli järjestelmää ylpeänä: kirjastoja on Montgomeryn alueella useita ja kaikki ne ovat ilmaisia. En viitsinyt kertoa, että Suomessa on valtava määrä ilmaisia kirjastoja .
Niin tai näin, on kieltämättä hienoa, että rikkailla ihmisillä on halua perustaa säätiöitä ja tukea yhteiskunnan kehitystä omalla panoksellaan.

Olemme nyt reissun myötä testanneet kumpaakin suurta uuden ajan jakamistalouden alustaa: Airbnb:tä ja Uberiä. Molemmista kokemukset ovat hyvät, vaikka vähäiset. Asunto on ollut suositustensa veroinen, ja asuinalue myös. Uberilla tulimme lentokentällä ja hyvin meni.

Ei ole epäilystäkään, että tämä trendi tulee jatkumaan. Tulevaisuudessa varmaan myös monet muut asiat siirtyvät jakamistalouden pariin. Polkupyöriä ja autoja jo onkin, mutta helposti voisi kuvitella, että myös jotkin muut koneet ja laitteet tulevat yhteiskäyttööön. Meillä on jaettu tulevaisuus.